Heijailua puolidimillä

Melodisen mollin 6. moodia näkee sitäkin kutsuttavan kahdella eri nimellä: "puolidimi" (half-diminished) ja lokrinen #2. Jazz-tiluttelijat veistelevät tässä moodissa yleensä II asteen soinnun kohdalla II-V-I-sointukierroissa silloin, kun haluavat korvata tavallisen lokrisen soundin tossa kohtaa. Tämä puolidimi ei ole ihan niin rauhaton ja synkkä moodi. Tässä kun on tullut leivottua menemään tässä moodissa jos jonkinlaisia MIDI-etydejä, oon ollut huomaavinani, että tässä moodissa on sellainen hieman Muse-mainen klangi: toi bändihän tykkää ujuttaa vienoja klasarimakuja äkkivääriin riffittelyihinsä ja tässä moodissa on just tollanen semisti klasarimaisen synkkä sävy. Ei läheskään niin synkkä kuin monissa heviperttien suosimissa moodeissa (kuten lokrisessa moodissa tai harmonisessa mollissa) kuitenkaan. Kun merkonomirokkari haluaa kuulostaa ilkeältä mustassa Hugo Bossin business-puvussa, moodiksi sopii puolidimi. Tätä hauskaa huomiota vähän demonstroidakseni laitan näiden Python-kikkareiden jatkoksi tollasen arpeggiohärdellin, jonka duunasin vanhan toivelauluschlaagerin, “Ystävän Laulun”, sointukierron pohjalta. Toi venäläinen synkistely (Vladimir Vysotskin, muistaakseni, se alkuperäinen jollotus, jonka sointukierto noista Toivelaulukirjoista löytyy sinä Saijonmaan tunnetuksi tekemänä sovituksena, ei tänä Loirin mageempana versiona) kääntyi Muse-tyyliseksi nyppäilyksi aika vaivattomasti. Jos ton sointukierron perkais, sieltä varmaankin löytyis jokunen piipahdus puolidimimoodissakin. Yksinkertaisimmin tän moodin perusklangista saa käryä, kun paiskaisee pianon koskettimistolta vaik m9b5-soinnun. Siin on kaikki mitä tää moodi tarvitsee: molliterssi, b7 ja mausteeksi viel ysikin ja sit se “karaktäärisävel” eli b5. Kokeilemalla löytyy sit se omaan korvaan maukkain käännös, kun tuota himmeliä pyörittelee. Sen verran synkistelevä sävy tällä moodilla on, ett kokonainen biisi tuskin kovinkaan usein pysyttelee puhtaasti – modaalisessa mielessä, siis – vain tässä moodissa, mut sit näitä salakavalia modaalisia puolidimistä napattuja muunnesointuja tulee vastaan sitäkin useammin – tai sit vähintään melodia punoo puolidimissä jolkottelevia sävelkulkuja vaik sointukuvio oliskin jotain ihan muuta, päällisin puolin. Meinaan sitä, ett sointukierto voi paperilla näyttää ihan perusmollikudelmalta ilman sen kummempia “jazz-ääniä”, mut sit melodiassa piipahdetaan jonkin eksoottisemman moodin puolella.

Koitin valita taas tuolta arkistojen kätköistä jotain vähän edustavampaa Python-kudelmaa, ettei menis ihan perseilyksi tämä homma:

I – Grand Pno Motif in Eb Half-Diminished

Tämäkin melodia alkaa aika nopeesti kuulostamaan hieman Muse-maiselta, eiks vain? Muutama korusävel lisää ja tempoa lisää niin Matthew Bellamy muuttuisi kateudesta vihreäksi. Jonkin verran tää melodinen kuvio siitä alkuperäisestä Pythonin generoimasta kikkareesta muuttui, että sai siihen jotain jatkuvuutta, mutta kun kuulin sen orkkispätkän ekaa kertaa, olin aika äimistynyt, että pelkällä matemaattisella pähkäilyllä sai niinkin hyvältä kuulostavan melodian loihdittua. Sitähän toi koodi perimmiltään vain on: matemaattisten todennäköisyyksien sommittelua sattumanvaraisesti generoidun rytmisen sekvenssin päälle. Siinä mielessä tää mun appi on jonkinlaista etäistä sukua Euroopan silmäätekevien jetset-piireissä joskus vuonna Miekka & Kivi suosiossa olleelle “musiikilliset nopat”-seuraleikille. Mozartinkin kerrotaan kehitelleen tällaisen “noppapelin”, jossa noppaa heittämällä yhdisteltiin valmiiksi sävellettyjä katkelmia ja tehtiin niistä biisi.

II – Santur-teema (Lokrinen #2)

Taas vaihteeksi tällainen isolla pensselillä sohaistu sävelmaalailu. Santur-melodia menee puolidimissä ja koitin ujuttaa siihen tollasen pienen jipon, ett alussa ilman jousitaustaa sen synkooppi tavallaan “kääntyy” jousien astuessa tonteille sahaamaan: ensimmäisessä melodian kierrossa eka isku ei olekaan ykkösellä, ja aivot ehtii ehkä just nipin napin tottumaan ajatukseen, ett “kakkonen on ykkönen”, kunnes sit jousien aloittaessa ykkösiskulla, toi teema kääntyy päässä nurinperin tai jotain. Iankaikkisen vanha kikka, joka vain toimii! Muistan, kun olin joskus ysärillä yyteröimässä James Taylor Quartetin keikkaa Stadissa, Senaatintorilla, bändi aloitti yhden biisin just tällä tavalla: yleisö tuudittautuu ajatukseen, ett laulajamimmi veisteli vokaalit ykkösille, mut sit kun rummut alkoi groovailemaan taustalla, homma kääntyikin päälaelleen! Täs audiokikkareessa tää ilmiö ei ees oo vielä niin älyttömän koukuttava kuin joissakin hieman mestarillisemmin askarrelluissa biiseissä.

III – 9/4 bassline ja happojatsiutuilua

Tässä klipissä bassline on sekoitus tollasta Muse-tyyliä ja jazzia. Soinnut veistelevät taustalla jotain happojatsia. Bassline on puolidimiä, sointukuvio sit jotain funktionaalisempaa harmoniaa, todennäköisesti. En tullut analysoineeksi tota taustaa sen tarkemmin. Se kuulostaa liian “tonaaliselta” ollakseen puhtaasti Locrian #2 -moodia pelkästään.

IV – Ambient Winds in Eb Half-Diminished

Tässä toi ostinato-kuvio tapailee puolidimissä, taustalla on sit jotain maalailua. Täähän ei kuulosta yhtään synkältä, ehkä enemmänkin sellaiselta kevyesti surumieliseltä. Tässä voisi jopa olla ainesta jonkinlaisen ambient-postrock-eepoksen kehittelyyn: nauhakaiutettua Esa Pulliaisen tyyppistä puhdasta kitarasoundia, ilman surf- tai rautalanka-twangia. Vitusti reverbiä! Tossa ennen vuodenvaihdetta kun laittelin viime vuoden edustavimpia albumijulkaisuja metallin ja sen sellaisen musiikin saralla läjään Tuonela Magazinen erikoisartikkeliani varten, oli pakko tylysti jättää top-10:n ulkopuolelle melko koviakin räiskäleitä – muun muassa Opethin uusimman “The Last Will and Testament”-lätyn, joka olis kyl melkein kuulunut 10 parhaan lätyn joukkoon! Ei silti auttanut muu kuin nostaa framille puolalainen postrock-yhtye Yenisei, huikean kaunista musaa taikova keijukaisartisti Eivør, sekä skottiduo Midas Fall, jonka goottisävyinen postrock teki aika lähtemättömän vaikutuksen kaksikon uusimmalla rieskalla. Tällä kudelmalla haeskelin ehkä jotain tuollaista, mut tällaisena raakileena tästä nyt on vielä himppasen vaikea kuulla, mitä oikein ajan takaa.

V – Se “Ystävän Laulun” sointukierto Musen tyylillä

Okei, saatoin kenties ottaa vähän “taiteellisia vapauksia” noiden biisin alkuperästen sointujen suhteen, niin ei pääse kukaan mussuttamaan jostain tekijänoikeuksista (sointukierroille niitä ei taida saada muutenkaan); käytin sointulaajennuksia, kummallisia jazz-käännöksiä soinnuista ja sen sellaista, mut pääpiirteittäin sointukuvio mennee kuitenkin ton Vladimir Vysotskin slaavilaisen balladin sointuja mukaillen. Sit tietysti muunsin ne arpeggioiksi ja modasin ehkä vielä vähän lisää, jotta siirtymät soinnusta toiseen meni nätisti tuubiin. Tän jos veivais sähkiksellä ja bassolla uniksessa niin voisin melkein luvata skruudaavani hatullisen pashaa, ellei siitä synny välitön Muse-flashback.

Sellaiset sävelseppoilut tältä erää. Itse diggailen tästä moodista aika paljonkin, tykkäänhän myös Musen vanhemmasta tuotannosta kuin hullu helmipuurosta. Olis näitä kudelmia tuolla kovolla enemmänkin, mut johonkin täytyy se raja vetää, ett saisin tonne Mikseri.nettiin mahdutettua mahdollisimman monesta eri moodista matskua. Seuraavassa postauksessa otan käsittelyyn sit melodisen mollin viimeisen moodin – superlokrisen tai “altsu”-skaalan, miten sitä nyt sit kukakin haluaa kutsua. Ottaen huomioon kyseisen moodin intervallirakenteen se vaikutti etukäteen lähes mahdottomalta moodilta duunata mitään järkevää. Noh, ei se harmoniseen työstämiseen oikein paria kipakkaa jazz-sointua lukuunottamatta sovellukaan, mut yllättävän metkaa jälkeä sillä(kin) sai aikaiseksi, kun tutkailin tarkemmin, mitä Pythonin generoimat MIDI-kikkareet oikein pitivätkään sisällään. Mut siitä sit enemmän seuraavassa osassa. Adios.