Ei vain fryygisesti, vaan superfryygisesti!

 Tässä kun on tän meikäläisen Python-applikaation koodamisen tiimoilta tullut sukellettua erilaisten moodien ja asteikkojen ytimeen sit oikein kunnolla, oon ollut huomaavinani, että perusluonteeltaan mollimoodien etuliitteenä termi “super” viittais aina siihen, että asteikon neljäs sävel on alennettu duuriterssiksi. Molliasteikoissa siitä tietty syntyy sellainen hauska efekti, että moodissa on sekä molli- että duuriluonne riippuen vähän siitä, kumpaa säveltä, molli- vai duuriterssiä, haluaa korostaa milloinkin. Nyt kun olen päässyt näiden moodien ruotimisessa harmonisen duurin 3. moodiin asti, se on just tällainen b4-tapaus nimeltään superfryyginen. Varomaton voi sotkea sen tietty siihen karvalakkifryygiseen, jos toi duuriluonne ei tuu kovin vahvasti esiin. Sen vois helposti sekoittaa sit taas harmonisen mollin vitosmoodiin, fryygiseen dominanttiin, jos korostelee tota duuriterssiä niin paljon, ett unohtuu se molliterssi jalkoihin. Tavallisella “mollifryygisellä” on aika erilainen viba kuin vaikkapa fryygisellä dominantilla – sellainen, jonka jopa tällainen puurokorvakin kuulee ilman sen suurempia tuskailuja; superfryygisen kanssa joutuu jo vähän korvaa heristelemään tarkemmin. Moodi seilaa kyl tosi mageesti mollin ja duurin välillä, kun sen säveliä oikein nätisti saa sommiteltua melodiaksi tai jopa soinnutuksissakin.

I – Flamenco Sketches in E Superphrygian

Tää kudelma alkaa aika simppelisti perinteisemmän fryygisen klangilla. Tossa riffissä sen enempää kun alun syntikkasoinnutuksessakaan ei esiinny molli- eikä duuriterssikään. Toi superfryyginen klangi tuleekin esille vasta sit, kun noi kitarasoinnut alkaa tapailla näiden kummankin tonaliteetin säveliä. Ehkä se johtuu sit noista sointuhajotuksista, mut siinä kohtaa, kun superfryyginen klangi vasta paljastuu kunnolla, tää fryygis-itämainen fiilis hieman hälvenee ja moodi alkaa resonoimaan ehkä vähän ronskimmin jollekin fuusiolle. Toisenlaisilla soinnuilla efektiä ei kenties syntyis. Yhtään kaupallista biisiä en tiedä, missä vallitsevana soundina olis superfryyginen. Ehkä sellaisiakin on, en ole vain niihin törmännyt. Yleensä, jos biisin moodina on joku fryyginen, se on aika selkeästi joko ihan tavallinen fryyginen tai sit reilusti fryyginen dominantti. Tää Python-riffi oli taas kerran sellainen, jonka applikaationi nimesi aika rankasti metsään; alkuperäinen tiedoston nimi oli “C harmoninen duuri jotain” - eli sävelet on joo kyl samat kuin harmonisessa C-duurissa, mut jostain syystä (näistä mun vaivalla askartelemistani hemmetin todennäköisyysmatriiseista huolimatta!) melodiassa toi E-sävel korostui sen verran tuhdisti, että moodin ominaissoundi ei kyl todellakaan ole enää harmoninen C-duuri. Sellaista se nyt vaan on: vaikka olen yrittänyt ruuvata noi todennäköisyydet silleen kohdilleen, että eri moodeissa niiden tärkeimmät sävelet osuisivat melodiaan suuremmalla todennäköisyydellä kuin ne ei-niin-tärkeät sävelet, on loppupeleissä kyse kuitenkin vain todennäköisyyksistä; vaikka olisin määritellyt, että perussävelen olis hyvä osua melodiaan vaik 30% todennäköisyydellä (mikä on aika iso luku, kun säveliä näissä moodeissa on viidestä ylöspäin ja yhteenlaskettujen todennäköisyysprosenttien täytyis aina olla 100) niin jää sit kuitenkin vielä aika iso todennäköisyys sille, että ao. sävel EI esiinny melodiassa. Aika hyvin noi pohjasävelet yleensä ottaen osuu näihin Python-softani askartelemiin kudelmiin, mut aina silloin tällöin käy peikkomainen flaksi ja perussävel jää pois – ja sit voi käydä hassusti. Aika hyvällä prosentilla tällä metodilla syntyy sellaista matskua, josta voi työstää jotain käyttökelpoistakin – alkuvaiheessa jouduin viskomaan paljon enemmän näitä koodini generoimia MIDI-kikkareita roskakoriin. Nykyään jo paljon harvemmin. Alussa tuli kokeiltua kaikenlaisia parametrejä näihin todennäköisyysmatriiseihin – ja päädyin sit lopulta sille linjalle, ett moodin perussävelen todennäköisyys voi olla maksimissaan 30%, muuten käy niin, ett koodi arpoo melodiaan sitä pohjasäveltä vähän turhankin isolla kädellä. En nyt enää muista minkälaisilla arvoilla ohjelma oli sitä mieltä, että suurin piirtein joka toisen melodiasävelen oli hyvä olla se moodin perussävel. Aika tylsää kamaa alkoi generoitumaan, varsinkin kun nuo ensimmäiset softaversioni generoivat vain yhden tahdin mittaisia pätkiä. Silläkin riskillä, että koodi nimeää tuotoksensa joskus metsään, nää nykyiset parametrit tuottavat muuten sen verran käyttökelpoisia MIDI-fileitä, etten oo katsonut enää aiheelliseksi tonkia noita systeemiparametrejä sen enempiä.

II – Grave Piano in D Phrygian b4

Noh, tää sointuhimmeli ei välttis oo ihan puhtaasti modaalinen luonteeltaan, joten siitä voi sit olla kahta mieltä, onko tän kudelman ominaisklangina superfryyginen vai ei. Sointukierto alkaa siten, että ensimmäinen sointu Dm7(b13) resonoi tavanomaisen fryygisen sävyissä ja sit heti seuraava sointu onkin D7#5 eli periaatteessa sama fjonga mut duurissa. Sointukierto on tavallaan 2-osainen, ja toisella kierroksella soinnut näyttäisivät ainakin pintapuolisesti menevän melkein II-V-kierrolla mut C:stä. Se on tietty vähän makuasia, voiko dimisointua pitää I asteen sointuna – tai ehkä vois jos moodiksi mieltäiskin lokrisen C:n tai vaik tän D superfryygisen “isäntäasteikon” eli harmonisen Bb-duurin 2. moodin, joka on C Dorian b5, jota viime kerralla vähän tutkailin. Noh, on tässä vähän epämääräinen klangi, jos näitä sointuja pelkästään katsoo. Sointukierto on:

                                                                    Dm7(b13) – D7#5 – Ebmaj7 – Cdim

                                                                    Bbsus2 – Am6/11 – Gm – Cdim

Mut musiikin tekemisessä onkin se hauskuus, ett vaik vähän rikkois sääntöjä tai kurottelis sellaisiin sfääreihin, minne perinteisesti ei ole kuroteltu, lopputulos voi silti kuulostaa toimivalta. Tästä tuli kaikin puolin varsin kehityskelpoinen sommittelu, josta vois pienellä vaivalla duunata jotain leffascoremaista maalailua tai muuten vain ilmavaa ja synkkää pianofiilistelyä.

III – (Perjantai-illan) SuperFryyg!

Tämän idean superfryygisyys käy tosta synariffistä ilmi melkeenpä välittömästi: kun moodin perussävel on Eb, synamelodia koukkaa heti duuriterssiin ja siitä hetken päästä molliterssiin. No questions asked. Mut sit jos laittaa ton synaraidan hetkeksi mutelle ja kuuntelee tota kitarariffiä, joka sekin loppuu vinkeän fryygisesti kiemurtelevaan kuvioon, ton riffin perimmäinen superfryygisyys ei käy aivan helposti ilmi; itse asiassa riffi jauhaa enimmäkseen tavanomaisen fryygisen moodin säveliä, mut sit yhdessä strategisessa kohdassa se koukkaa superfryygisen puolelle. Eb fryyginen soundi syntyy siitä, että riffissä korostuu aika vahvasti moodin molliterssi (Gb) heti alussa – ja vasta riffin loppupuolella, kun sävelet laskettelevat alaspäin kohti perussäveltä, riffi koukkaa G:n kautta. Yhdessä syntikkaraidan kanssa ei jää epäilystä, että tän kudelman perimmäinen klangi on nimenomaan superfryyginen.

IV – Unisono-riffi (taas Eb superfryyginen)

Tämä synariffi tekee kans heti selväksi, että moodina on superfryyginen. Molli- ja duuriterssi esiintyvät riffissä heti sen alkumetreillä. Tuplasin riffin sit vielä kitara- ja bassoraidoille – ja vieläpä siten, että parin kierroksen jälkeen kitara ja basso yhdessä vähän moduloivat perussävelestä pois.

Jaahas, näytteet loppuivatkin sit tältä erää tähän. En ole näköjään joko onnistunut generoimaan tällä applikaatiollani tän enempää superfryygisesti resonoivia äänikudelmia – ohjelma kun valitsee itse nää moodit sattumanvaraisesti – tai sit en oo vain katsonut aiheelliseksi säilyttää niitä tämän enempää. Olihan sitä tässäkin. Adios.