Itämaisella fjongalla kohti Fryygiaa
Fryygisen moodin mystinen viehätys kohdallani lienee peruja siitä, että ankara musadiggailu lähti liikkeelle meikäläisen tapauksessa vuonna 1984, kun pikkujullina löysin kirjastosta Iron Maidenin “Powerslave”-vinskan ja hermostuneesti pyysin kirjastontädiltä, että ojentaisi kuulokkeet ja laittaisi tuon maagisen mustan kiekon soimaan. Se oli melkoinen astraalitason Big Bang, jonka jälkeen mielenkiinto ja keskittymiskyky ei ole kohdistunut musiikin ulkopuolella oikein mihinkään samanlaisella intensiteetillä, vaik toisinaan olis ehkä pitänytkin. Vaikka sitten myöhemmin musiikkimaku on saanut paljonkin uusia sävyjä, on tämän lätyn itämaisesti resonoivassa nimibiisissä jotain vastustamatonta – vieläkin. Se taitaa tosin koukata paikoin fryygisen dominantinkin puolelle, mut aina vain parempi!
Jostain muistan lukeneeni, olikohan peräti Wikipediassa, että se alkuperäinen muinaiskreikkalainen fryyginen ei välttämättä olekaan aivan sama asia kuin tämä keskiajalla muotonsa saanut kirkkosävellaji, josta niin monet sankarihevarit diggailevat. Tuon edellämainitun sankariheviklassikon ikoninen riffi menee fryygisissä sfääreissä todella maukkaasti. Toinen herkullisen kuuloinen Iron Maiden biisi, joka jolkottelee menemään vahvasti fryygisessä moodissa (enimmäkseen, siis) on "Remember Tomorrow", sieltä bändin alkuajoilta. Opeth on versioinut ton biisin mun mielestä aika maukkaasti "My Arms, Your Hearse"-lätyllä, vaikka tässä aivan viime päivinä bändin primus motor Mikael Åkerfeldt onkin julkisuudessa dissannut tuota versiota ihan paskaksi. Leslie-efekti sopii Miihkalin puhtaaseen lauluun melkeinpä paremmin kuin tuolla ekalla Maiden-rieskalla laulaneen Paul Di'Annon. Tiedä sitten, mikä tuossa versiossa Miihkalia vieläkin niin korpeaa? Ne hevikiekaisut? Ihan hyvinhän nekin meni...
Noh, Miihkali on huumorimiehiä, kuten kaikki bändin joskus livenä nähneet hyvin tietävät; viimeisimmällä Suomen keikalla, tossa helmikuun alussa Helsingin Jäähallissa, heppu taas tuumaili bändin vanhoista biiseistä, ett ne on kaikki ihan paskoja - vaik tosin vähän sitten jo heltyi ja pyörteli sanojaan myöhemmin. Opethin tuotannosta löytyy muuten aika vinkeitä esimerkkejä kaikista itämaisista moodeista. Pitäiskin ehkä ottaa projektiksi jossain vaiheessa plokata joku bändin biisi - ei ole koskaan tullut mieleenkään, että tohtis jotain sellaista yrittää. Ton Pekka Pohjolan "Harakka Bialoipokku"-savotan jälkeen minkään biisin tai levyn plokkaaminen ei tunnu enää hankalalta!
Tuo vuoden 1984 Iron Maiden-ikiklassikko synnytti itse asiassa pikkujullissa palavan halun soittaa rumpuja, mutta kohtalo arpoi sitten osakseni jotain aivan muuta. Tietysti asiaan saattoi vaikuttaa hieman sekin, että asuimme tuolloin kerrostalossa; serkkupoikani kanssa innostuimme kerran paukuttelemaan rumpukiskalla rivitalopötkön päätykämpässä, sen jälkeen kun hän oli saanut ensimmäisen rumpusettinsä hankittua - ja aivan sieltä pötkön toisesta päästä saapui sitten hieman kiukustunut vanhempi herrasmies kehottamaan nuoria sällejä lopettamaan sen älämölön. Ehkä viesti oli kulkeutunut vanhemmilta toisille, koskapa rakas äitini pisti sitten lopullisen stopin näille haihatteleville rummunsoittohaaveilleni ja antoi meikäläiselle syntymäpäivälahjaksi sellaisen halpissähkökitaran ja 15 wattisen vahvistimen, muistaakseni vuonna 1987 tai 1988. Olin joko yläasteen 7. tai 8. luokalla. Kitara oli Williams-merkkinen halpisritsa. Kyllä sillä Hendrixin legendaarisimpia kitarariffejä opetteli - ja niitä tulikin sit opeteltua; just noihin aikoihin sattui tulemaan joltain YLE:n kanavalta Hendrix-dokkari ja se musa iski nuoreen hevariin kuin metrinen halko! Kaikki virallisesti julkaistut studioalbumit tuli haalittua vinyylinä ja siinä sivussa muutama luokaton bootleg-räiskälekin - ja noita lettuja tuli pyöriteltyä levylautasella tiuhaan. Vinyylit ovat sittemmin vaihtuneet CD-levyihin, mitä nyt muutamaa vinyylijulkaisua on ollut ihmeen hankala löytää CD-painoksina mistään, vaikka sellaisia pitäisi olla internetin viisaiden mukaan olemassa; ei vain taida tollanen retro-psykedelia olla enää niin pop&jee nuorison mielestä, että nimikkeitä kannattaisi säilytellä online-basaareiden hyllyillä odottamassa poimijaansa. Jimi oli muuten sen verran blues-äijä, että fryygisiä sävyjä ei ihan hirveesti noilla vanhoilla levyillä tule vastaan. Päällimäisenä tulee mieleen lähinnä se legendaarinen improvisaatio Woodstock-festareilta - sen aikana Hendrix tapaili varsin muikeita kuljetuksia muun muassa fryygisten kiemuroiden kautta. Sit sillä ekalla lätyllä on "Third Stone From the Sun", joka taitaa tapailla myös fryygisesti. Sit voisin kuvitella, ett "Spanish Castle Magic" vois käväistä fryygisessäkin, kun kerran espanjalaisteemoissa ollaan - pitäis kai kuunnella toi biisi taas vuosien tauon jälkeen ja vähän kuulostella.
Joo, tsekkasin Wikipediasta, ja tosiaan muinaiskreikkalainen fryyginen asteikko vastaa nykyistä doorista moodia, mutta samalla selvisi, että silloisen kreikkalaisen käsityksen mukaan jokaiseen sävellajiin kuului erilainen, vain kullekin sävellajille ominainen eetos. Fryygistä sävellajia pidettiin ekstaatisena – koska Vähän-Aasian fryygialaisilla oli kreikkalaisten keskuudessa hieman villi maine. Vanha veijarifilosofi Platon olisi ihannevaltiossaan sallinut vain fryygiseen sekä sielua vahvistavana pidettyyn dooriseen sävellajiin perustuvan musiikin. Platon oli siis selkeästi hevari. Itse kun olen mieltynyt myös erityisen vahvasti aioliseen sävyyn, varsinkin koskettimien kanssa pelatessani, siitä pääsee moduloimaan fryygiseen aika näpsäkästi vain tiputtamalla moodin toisen sävelen puolikkaan alemmas. Noh, fryygisenkin kanssa on tietty vaarana se, että lipsahtaa vain junnaamaan esimerkiksi vaikkapa C-mollisointua ja C#-duurisointua maailman tappiin asti – fryygisen sointivärin loihtimiseen kun ei oikein muuta vaadita. Iron Maidenin albumikatalogista löytyy melko runsaslukuisesti biisiesimerkkejä fryygisestä soundista – myös muilta rieskoilta kuin tuolta 1984 ilmestyneeltä monoliitilta. Tässä taannoin (vuonna 2023) kun kirjoitin levyarvostelua Tuonela Magazineen kotimaisen Damnation Planin uudesta levystä “The New Horizon", huomasin ilokseni myös sen biisikatraasta löytyvän fryygistä klangia runsain mitoin. Ainakin lätyn nimibiisillä koukataan moodiin aika väkevästi!
Moodilla on niin väkevä ominaisväri, että sen erottaa korvakuuloltakin melko helposti – okei, sit jos sekaan sotketaan superfryygistä väriä tai fryyginen dominantti, niin sit joutuu kuuntelemaan jo korvat punaisempina kenties. Jazzin puolellakin tähän soundiin törmää aina silloin tällöin – olikohan se just tuosta aikaisemmin esiin nostamassani Ron Millerin modaalijazz-teoriapläjäyksessä, mistä bongasin makean kuuloisen sus4(b9)-soinnun, joka on silkkaa fryygistä. Klassisen musiikin puolelta tulee heti mieleen Ravelin megalomaanisen hieno “Bolero”, joka taitaa soljua pääosin fryygisessä moodissa.
Noh, katsotaanpas nyt sitten, miten hyvin tämä Python-applikaationi onnistuu loihtimaan lyhyitä melodianpätkiä fryygisessä moodissa...
I – Fryygisiä mystikkoviboja C:ssä
Heti, kun kuulin tän melodisen teeman vyöryvän eetteriin klikattuani Python-appini ulostaman MIDI-tiedoston soimaan Logic Pro'ssa, tiesin mitä sille pitää tehdä; pianosoundi vaihtui heti lennosta ilmavampaan vibrafoniin. Tuossa suht hiljattain löysin Spotifystä tuoreen kotimaisen ambient jazz-kyvyn nimeltä Mika Kallio. Hepulta ilmestyi vuonna 2022 rieska otsakkeella “Gong Odyssey”, ja siltä löytynyt styge “Water, Speak to Me pt. 2” liplattelee niin huikeasti fryygisissä sfääreissä, että oksat pois! Tyylinä on kevyesti jatsahtava kuviokellunta ja vieläpä kohtalaisen eksoottisin instrumentein, kun kyseessä on kuitenkin jazz-levy. Yhdessä Jussi Fredrikssonin kanssa herra Kallio namuttelee menemään gongien, syntikoiden ja klarinettien kanssa siinä määrin väkevästi, että pitäisi ihan vain korvatreenin kannalta ottaa levy työn alle ja plokata nuo huikeat kuviot. Noh, niissä puitteissa kuin mitä Logicin soundikirjasto vain antoi myöten, jalostin tästä parin tahdin mittaisesta fryygisestä teemasta tällaisen leijailevan soundimeditaation tuon jazz-räiskäleen inspiroimana. Tässä kohdin ei tarvinnut stressata sitä, pysyykö melodia moodin sisällä sen jälkeenkin kun olin lisännyt MIDI-raitoja projektiin – synamattojen pohjalla soi koko ajan C - noh, ainakin tohon "breikkiin" asti. Siinä kohtaa tapahtuu vähän muutakin, mut moodi pysyttelee kuitenkin koko ajan fryygisissä tunnelmissa. Tällä hetkellä tää ideankehittely on about 3 minuutin fiilistely - jos tästä kasvattais hieman eeppisemmän, leffamusatyyppisen leijunnan, olis ehkä hyvä välillä hypätä johonkin toiseen moodiin hetkeksi; yks jippo on moduloida toiselta säveleltä alkavaan fryygiseen, mut dramaattisempi vaikutelma syntyis, jos moodina oliskin ihan jotain muuta kuin fryygistä - vaik doorinen. Yleensä toimiva ratkaisu modulaatiosukkia virkatessa on valita se uus moodi kvinttiympyrän avulla: jos siis nykyinen moodi on C fryyginen, seuraava moodi vois löytyä kvinttiympyrältä kierrosta alempaa. Silloin pitää tietää, ett C fryyginen on Ab-duurin 3. moodi, eli sävellajilla on neljä alennusta etumerkkeinään. Kierros "taaksepäin" tarkoittaa enää kolmea alennusta, eli Eb-duuria. Sen sävellajin doorinen moodi on F doorinen. Pianon koskettimistolla siis C fryygiselle sen ominaisklangin antava Db (b2) nousee takaisin D:ksi. C-sävelen vinkkelistä fryyginen muuttuu aioliseksi, mut vaikuttavamman modulaatiosukan saa loihdittua, jos korostaa C:n sijaan tota F-säveltä, jolloin viba on pikemminkin doorinen. Noh, tässäpä vähän pohdintaa, mitä tälle kehittelylle vois vielä tehdä...
II – Turkkilainen chiftitelli E fryygisessä
Nyt, kun kerran pääsin itämaisen soundimaailman äärelle, päätin pistää homman isolle vaihteelle sit oikein kunnolla. En enää muista, kumpi oli Python-softani aikaansaannosta – melodia vai tuo junnaava bassline – mutta oli miten oli, intuitioni sanoi, että rytmiksi sopisi turkkilainen chiftitelli paremmin kuin suutarin sormi sian pers'silmään – ja voilà! Tästä ei olis enää kovinkaan pitkä matka sellaiseen Kingston Wall -tyyliseen revittelyyn. Bändin ehdin nähdä muutamia kertoja livenä silloin ysärin alussa, mut sen kolmoslevyn biisejä en kertaakaan tolla alkuperäisellä kokoonpanolla. Tää nykyinen tribubändi pitäis kyl myös nähdä, on sen verran kovaa laittoa! Silloin sen live-DVD:n julkkarikeikalla olin yyteröimässä Tavastialla, kun vähän spesiaalimpi tribu-kokoonpano viesteli noit bändin vanhoja klassikkobiisejä. Ehkä meikäläisen tykästyminen näihin itämaisesti resonoiviin moodeihin sai alkusysäyksensä just ton bändin ansiosta - eihän tollasta iloisesti revittelevää orientaalipsykedeliaa silloin lama-Suomessa kukaan muu harrastanut, eikä noista ulkomaisista ihmeistä ollut tääl Härmässä viel kuultukaan - kuten essariksi Ozric Tentaclesista ja sen sellaisista.
III – Kello yhdeksän fryygiset uutiset Bombay'sta
Tämä fryyginen kudelma oli itse asiassa ensimmäinen koskaan tällä Python-applikaatiollani väsäämä kikkare. Tahtilajiksi paukahti 9/8, mikä olikin ollut noissa omissa “luomubiiseissäni” enemmän kuin harvinainen. Se sopii yllättävän hyvin tällaisen fryygisesti kiemurtelevan basslinen tahtilajiksi. Sitten, kun vielä tuplasin tuon melodisen bassokuvion sitar-soundilla, alkoi tähän teemaan iskostua tietynlaista intialaista vibaa. Näitä itämaisia kudelmia loihtiessani olen huomannut, että sitä itämaisempi viba syntyy, mitä "itämaisempi" tahtilaji sen hiekkadyynimoodin lisäksi. En tiedä, harrastetaanko arabialaisten maqam-juttujen kanssa koskaan aivan suoraviivaista 4/4-tahtilajia, mut ainakin ne asteikot länsimaisiksi moodeiksi translitteroituina soundaavat huomattavasti paremmilta progetahtilajeissa, kuten just tässä. Etniset biisit menevät tosi usein jossain epäkeskossa rytmissä. Se on vissiin se niiden "juju". Ysiin menevät tahtilajit keinuvat jotenkin stydimmin kuin tavallinen 3/4 tai 6/4.
IV – Kitarariffi Eb fryygisessä
Lopuksi löysin vielä tuolta arkistojen kätköistä Pythonilla nikkaroimani kitarariffin. Soundit nyt ovat aivan kauheaa muovia, ei sentään 1990-luvun General MIDI -osastoa, mut sellaista shaibaa nyt kuitenkin, että ihokarvat nousevat pystyyn. Idea on kuitenkin aika bueno. Tämähän sopisi vaikka bridgeksi johonkin rivakkaan progerypistelyyn.
V – Ambient-äänimaisema C fryygisessä
Noh, tässä kikkareessa tuo fryyginen ominaisklangi jää paikoin vähän hämärän peittoon, mutta piano rollista tarkastettuani, melodia menee pääosin kyllä oikeassa moodissa. Sen verran avoimeksi fiilis kuitenkin jää, kun melodiassa ei ole oikein selkeää keskusta ja taustan synasoinnutkin vellovat melkein tonaalisella fjongalla, että tarkkaan saa kuunnella, että tämän olisin kylmiltään osannut fryygiseksi moodiksi nimetä... ehkei se siis oikeasti ole sitä.
Ongin sit vähän internjetistä biisejä fryygisessä moodissa, ja löysin pari aika yllättävääkin ehdokasta - tai itse en ainakaan oo koskaan mieltänyt noit biisei nimenomaan fryygisen moodin edustajiksi. Tällaisia löysin (muutamat näistä on aika obvious):
Megadeth: Symphony of Destruction
Metallica: Wherever I May Roam
Jefferson Airplane: White Rabbit
Sit ne yllärit:
Samuel Barber: Adagio for Strings Op. 11
Okei, meitsihän altistui tälle ihkuklassikolle vasta sitten, kun siitä tehtiin se legendaarinen trance-versio tuossa joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla; sitä stygeä tulikin sitten tampattua aika monta kertaa jos jonkinlaisissa warehouse-reiveissä!
Tää "Impressions"-lätyltä löytyvä kunkkubiisi on myös sellainen jazzailu, mitä en oo koskaan ajatellut fryygisenä biisinä varsinaisesti, mut näin ystävämme Internet mulle väittää. Sehän nyt on aika obvious, että Miles Davisin ja Gil Evansin huikea kollaboraatiorieska "Sketches of Spain" on pullollaan andalusialaisia sävyjä. Onhan tolla lätyllä myös se aivan huikea jazz-coverointi Joaquin Rodrigon klasariteoksesta "Concierto de Aranjuez". Oon kuullut siitä alkuperäisestä sävellyksestä jos jonkinlaisia versioita - ja yleensä ne ovat olleet aivan helvetin hyviä. Sit tää seuraavakin tuli vähän puun takaa:
Toi löytyy "Speak No Evil"-lätyltä, joka tuolta omastakin hyllystä löytyy, mut tässä on sen verran utuinen meininki, etten oo tätäkään schlaageria koskaan fryygiseksi biisiksi osannut ajatella.
Klasarin puolelta löytyy viel pari täkyä:
Johannes Brahms: Symphony No. 4 (2nd Movement)
Ralph Vaughan Williams: Fantasia on a Theme by Thomas Tallis
Noi klasarilevyt löytynee Spotifystä, joten ne täytyy tsekkailla. Pikaisella YouTube-yyteröinnillä toi jälkimmäinen teos vaikutti aika erityisen kuunneltavalta!
Sit viel hip-hopin ja sen sellaisen urbaanimman soundin puolelta löytyy pari jokeria:
Lauryn Hill: Doo Wop (That Thing)
Seuraavassa postauksessa otan työn alle moodin, joka on tuottanut iankaikkisen pitkään lähinnä harmaita hiuksia meikäläiselle; en ole koskaan osannut sorvata oikein mitään järkevää lyydisessä moodissa – jokin siinä on aina tökkinyt. Olen kuullut, että se on muutamankin maailmanluokan kitarasankarin lempparimoodeja, mutta meikäläisen kohdalla se vain ole koskaan oikein lähtenyt lentoon. Katsotaan sit ensi kerralla mitä tuleman pitää...
Adios!
Kommentit
Lähetä kommentti