Jooninen nuoruus...nyt jää unholaan, tai jotain.
Pieni disclaimer lienee paikallaan heti tähän kärkeen: en ole musiikkipedagogi, en edes oikea musiikin ammattilainen, joten tässä blogissa mahdollisesti esiintyvät kerettiläisyydet ja muut turhan kubistiset ajatushimmelit ovat todennäköisesti vain perua siitä, että altistunut internetin ihmeellisen Mikä-Mikä-maan disinformaatiolle. Olen vain yks tavallinen tolvana, jolle on kertynyt trippimittariin kohta 40 vuotta perseilyä musiikin parissa – ja joka vielä vanhoilla päivillä sai idean alkaa askarrella musiikillisia kudelmia Python-ohjelmointikielen avulla. Koodarina olen myös melko uuno; applikaationi, jolla näitä blogissani esittelemiäni rytmipurilaisia olen tuottanut, ei välttämättä edusta sitä kaikkein ergonomisinta ja kauneinta Python-ohjelmointitapaa; koodini tekee sen mitä pitääkin, vaikkakaan ei ehkä yhtä kustannustehokkaasti kuin aidon pythonistan askartelema koodi. Kyseessä on vain harrastusprojekti, jonka avulla olen sukeltanut modaalisen musiikin syvään päätyyn. Projekti on myös kestänyt tässä jo reilut pari vuotta kaikkinensa, joten tätä applikaatiota on tullut rakenneltua vähän sillai "Iisakin kirkko"-metodilla. Seuraava iso "uudistu", joka mulla on mielessä oliskin jo sit sellaisen kokoluokan modaus, että lienee helpompaa kirjoittaa koko koodi uusiksi kuin alkaa sorvata jotain tiettyä osiota sieltä. On se tässä ajan mittaan tiivistynyt jo huomattavasti, ettei proggis ees olis enää mikään Sisyfoksen kivenmurikan työntämiseen verrattava työmaa. Pahimmillaan koodirivejä oli about 3500, mut oon saanut tiivistettyä siitä jo yli 1000 riviä veks.
Toinen huomionarvoinen seikka lienee käyttämäni termistö. Koska olen puhdas diletantti, puhun asioista toisinaan vastoin parempaa tietoani. Yritin nuorna jullina “läpällä” (vaan en sentään kännissä) hakea konservatorioon opiskelemaan musiikkia – olinhan itseopiskellut teoriaa siinä vaiheessa jo aika paljonkin ja bändeissäkin oli tullut soiteltua jo useampi vuosi, jokunen keikkakin heitettyä – mutta vihkoonhan ne pääsykokeet menivät viimeistään siinä vaiheessa, kun eteeni lyötiin prima vista -laput, että vetelehän poika tuosta! Pääsykoebiisi, vanha jazz-standardi “A Night in Tunisia" meni sentään jotenkin, ehkä vähän helvetin kovassa tempossa jännityskertoimien vuoksi, mut kahlasin sen sooloineen päivineen läpi ilman sen suurempia oksakohtia. (Nuotinnos, jonka mukaan biisin treenasin, ei ollut tosta Maynard Fergusonin versiosta, mut se on mun mielestä aivan timanttisin sovitus biisistä!) Noh, pianosooloni nyt ei edustanut varsinaisesti oikeaa jazz-tyyliä, enhän mä nyt mitään bebop-tyylistä liruttelua pianolla osannut silloin, enkä osaa oikeastaan vieläkään, mut ei se ollut myöskään ihan hirveetä ripulointia. Se oli niistä valintakoebiiseistä ehkä sit kuitenkin se otollisin - ne pari muuta olivat Marvin Gayen "What's Going On" ja lattariklassikko “Mas Que Nada", joka oli näistä teknisesti se haastavin, toi soulklassikko ehkä oikean viban luomisen kannalta sit se kinkkisin: eihän ao. biisissä ole kiipparistilla ihan hirveesti hommia, joten sitä äänikuvaa olis kai pitänyt höystää jollain genreen kuuluvilla kliseillä, jotka taasen olivat meikäläiselle vielä tuolloin ihan ohutta yläpilveä. No joo, nyt kun muistelen aikaa melkein 30 vuotta taaksepäin, tais koesoitossa mennä se duuriblues-osuuskin päin persettä - meikäläinen namutteli pianolla bluesia iloisesti mollissa koko ajan. Järvenpään Puistobluesissa tuli ysärillä käytyä muutaman kerran, mut muuten oli bluesin kuuntelu jäänyt lähinnä Jimi Hendrixin varaan. Siltä pohjalta oli vähän haastavaa lähteä veistelemään bluesia flyygelillä. Nyt viime vuosina on tullut taas kuunneltua bluesia vähän enemmänkin; jokunen blues-lätty on tullut arvosteltua Tuonelan Magazineenkin - ja bongasin tuossa uutisen yks päivä, ett blues-legenda Walter Trout olis tulossa syksyllä Suomeen! Heebon pari viimeisintä räiskälettä olen arvioinut ja ne on hemmetin kovia! Kitaristin viimeisin Suomen keikka tuossa taannoin jäi väliin, koska se osui samalle päivälle, kun muusikko Mikko Leppikangas piti Riksussa sellomeditaation, jota olin itsekin järkkäilemässä.
Siinä on muuten aivan hiton oivallinen idea: meditaatio jonkin instrumentin äänien äärellä! Olen aika monta "äänimatkaa" tehnyt, kun rakas vaimoni sellaisia järjesteli vielä tuossa jokin aika sitten Riksussa, kunnes se tila osoittautui epäkäytännölliseksi, purkukuntoiseksi mörskäksi. Se on metkaa, miten suht kovaakin soivien soittimien resonoinnit rentouttavat niin paljon, että meikäläinen matkaa höyhensaarille! Ei nimittäin ihan heti uskois, että shamaanirummun tai gongin ääniin voi nukahtaa!
Käyttämäni musiikkitermit olen omaksunut lähinnä englanninkielisestä materiaalista vuosikymmenten varrella, mitä nyt jonkin verran tullut altistuttua myös ammattimuusikoiden slangille siinä sivussa – olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen päässyt toisimaan soittamaan erilaisissa bändiprojekteissani itseäni taitavampien muusikoiden kanssa. Jotkin termit olen tainnut omaksua Kummelista. Toisinaan olen itse suomentanut näitä termejä, joskus käytän raa'asti niitä englanninkielisiä.
Mutta asiaan...
Olen siis viimeisten parin vuoden ajan puuhastellut Python-applikaatiota, joka osaa generoida lyhyitä 1-äänisiä melodiakikkareita eri moodeissa ja tahtilajeissa. Nykyisellään se toimii siten, että se askartelee 5 tahdin mittaisen melodian sovittamalla sattumanvaraisesti valittuun rytmisekvenssiin säveliä valitusta moodista/asteikosta. Rytmit koodini askartelee 2/8- ja 3/8-tahdin mittaisista peruspalikoista matemaattisina permutaatioina ja valitsee niistä sitten nopalla yhden. Tämä rytmisekvenssi on oikeastaan piirrevektori, joka sisältää numeraalisen tiedon nuottien aika-arvoista desimaalilukuina: 4 = kokonuotti, 2 = puolinuotti, 1 = neljäsosanuotti, 0.5 = kahdeksasosanuotti, 0.25 = kuudestoistaosanuotti, ja pisteelliset nuotit on muodostettu sitten kertomalla nämä perusluvut kertoimella 1.5 – simppeliä ala-astematematiikkaa. Näitä rytmisiä peruspalikoita yhdistelemällä koodi osaa rakentaa rytmipurilaisia 25 eri tahtilajissa. Viimeisin versio applikaatiostani rakentaa reilut 750 000 rytmisekvenssiä, joista se sitten valitsee sattumanvaraisesti yhden. Joo, ei kovin kustannustehokasta prossun kannalta, se myönnettäköön, mutten ole vielä tohtinut tarttua toimeen ja fiksata koodistani hieman jouhevampaa. Rytmisekvenssi kannattaisi generoida pikemminkin niin, että ohjelmalle syöttää vain tahtilajin jonkinlaisena parametrikombona, ja sitten hyödyntäis vaikka Pythonin random.choices()-funktiota oikeanlaisten rytmipalikoiden yhdistelemiseen - siten koodi rakentaisi vain sen yhden tarvittavan rytmisekvenssin eikä tuhlaisi laskentatehoja tuollaisen älyttömän rytmipurilaisten röykkiön askartelemiseen.
Melodia rakentuu tällä applikaatiollani hieman fiksummin. Erilaisia asteikkoja koodasin nippuun melkein 400 – sovelsin kenties hieman anarkisesti tuota samaa metodia, jolla perusmoodit johdetaan duuriasteikosta, myös harvemmin vastaantuleviin “perusasteikkoihin.” Hyllyssä mulla on joskus 1990-luvun lopulla ostamani mainio teoriapläjäys, Ron Millerin melkein tajunnanräjäyttävä Modal Jazz Composition & Harmony Vol 1. Nappasin jazz-kyöstien perustyökaluihin kuuluvat moodit suoraan tuosta kirjasta, osan löysin Wikipediasta ja internetin teoriasivustoilta – ja loput derivoin itse muutamasta harvinaisemmasta diatonisesta (tai oikeammin kai heptatonisesta) asteikosta. Nappasin mukaan myös etnisiä asteikkoja niin paljon kuin löysin – japanilaiset pentatoniset, jos jonkinmoisia heksatonisia kummajaisia sekä nipun oktatonisia outouksia. Tässä applikaatiossani musiikillinen asteikko on Python-jargonilla ilmaistuna olio, jolla on nippu attribuutteja, joista kyseiselle moodille ominainen intervallirakenne se tärkein. Näille 385 eri sävelnipulle määrittelin sitten kullekin oman todennäköisyysmatriisinsa, jotta koodi sävelkuviota generoidessaan pyrkisi korostamaan ao. moodin tärkeimpiä intervalleja. Noh, siinä suhteessa koodini ei vielä toimi aivan täydellisesti; applikaationi nimeää lopputuloksena syntyvän MIDI-tiedoston automaattisesti näiden moodien mukaan, eikä oma kuulokuva aina oikein vastaa tätä nimeä. Koodista saattaa tulla pihalle vaikkapa melodia, jonka nimessä vilahtaa harmoninen duuri, vaikka oma korvani on enemmän sillä kannalla, että selkeästi riffi svengaa superfryygisessä moodissa. Näin ollen eksoottisempien moodien tapauksessa en voi koskaan olla aivan satavarma, onko melodia nyt sitten luonteeltaan juuri siinä moodissa, mitä tiedoston nimi väittää – oma korva kun ei välttämättä osaa sanoa, soundaako pätkä just nimenomaan napolilaiselta Prometheus -asteikolta, Prometheus Liszt -asteikolta vai ihan vain karvalakkiosaston Prometheus-asteikolta... Toisaalta, sitten kun on MIDI-fileen ladannut Logic-projektiin, se oikea klangi löytyy kyl helposti vaikkapa iskemällä ao. moodin pohjasävelen urkupisteeksi. Eli sikäli nää pienet lastentaudit eivät tässä mun applikaatiossa nyt viel maailmaa kaada.
Ennen kuin hyppään otsikon moodin kimppuun, esittelen vielä nämä “perusasteikot”, joista valtaosa applikaationi diatonisista moodeista on johdettu (sitten on vielä kaikki ne muutkin...):
Duuriasteikko.
Harmoninen duuri.
Melodinen molli.
Harmoninen molli.
Kaksoisharmoninen duuri.
Napolilainen molli.
Napolilainen duuri.
Unkarilainen duuri.
Romanialainen duuri.
Nämä ovat vielä suhteellisen tavanomaisia asteikkoja, elleivät nyt aivan peruskauraa päivänpopissa niin ainakin tuolla kokeellisen jazzin, progen ja klassisen musiikin puolella kohtalaisen yleisiä. Kun näistä asteikoista derivoi kustakin seitsemän eri moodia, onkin yhtäkkiä kasassa jo 63 erilaista sävelnippua, joilla kaikilla on omanlaisensa klangi. Tuossa Ron Millerin kirjassa käsitellään, miten noiden neljän ensimmäisen asteikon eri moodeja voi pyöritellä modaalisten jazz-sointujen rakenteluun. Tässä omassa Python-applikaatiossani päätin pysytellä 1-äänisessä materiaalissa – siinäkin oli haastetta aivan riittävästi. Nämä loputkin asteikot ja niiden moodit löytyvät helposti vaikka Wikipediasta – biisiesimerkkejä näistä eksoottisemmista veijareista joutuukin sitten metsästämään kissojen ja koirien kanssa... tai, jos nyt pilkun lähempään tarkasteluun ryhtyisi, niin eihän noita modaalisessa mielessä puhtaasti joonisia biisejäkään nyt niin helposti löydä – se kun ei riitä, että biisin sointukierto menee duurissa. Internetistä kun googlaa biisejä, joiden pitäisi soljua joonisessa moodissa, ovat hakutulokset voittopuolisesti II-V-kiertoihin perustuvia tonaalisia stygejä, joissa se koko juju on tritonuksen aiheuttamien jännitteiden purkautuminen kohti toonikasointua. Sen perusteella, mitä olen sivusilmällä seuraillut tuolla sosiaalisessa mediassa musateoreetikkojen akateemisia vääntöjä, klasarijengi puhuisi kai jostain funktionaalisesta harmoniasta, emmä tiiä. Loppupeleissä vain sillä on merkitystä, soundaako biisi hyvältä vai ei, kaikki muu on sitten jotain kvanttifysiikkaa.
EDIT: Menin sitten sohaisemaan näppini muutamaan sellaiseenkin asteikkoon, joista ei yleensä johdeta moodeja:
10. Jooninen b2 (a.k.a. Melodinen duurifryyginen)
11. Jooninen vähennetty (Ionian b5)
12. Jooninen #6
Luulin tietysti olevani varsin noheva, mut olen sittemmin törmännyt esimerkiksi ton viimeisen kummajaisen 7. moodiin - lokrinen #7 - muuallakin, joten näköjään joku muukin on ottanut asiakseen tutkia näiden kummallisten sävelnippujen sävyjä. Noh, en jättänyt hommaa puolitiehen, vaan tutkailin, mitäs kaikkia asteikkoja olin kerännyt applikaationi - ja derivoin niistäkin moodit pihalle:
13. Laptian (a.k.a. Byzantine #4)
14. Raga Todi (Superlokrinen #7)
Yritin vielä derivoida moodit pihalle Verdin kehittämästä synteettisestä asteikosta nimeltä Scala Enigmatica, jolla on kaksi eri muotoa - nouseva ja laskeva - mut tässä kohtaa piti jo luovuttaa; näistä moodeista tuli niin eriskummallisia, että niiden nimeämisestä ei oikein tullut mitään, puhumattakaan sit näiden eksoottisten asteikkojen käyttökelpoisuudesta. Sen sijaan löysin vielä kohtuullisen käyttökelpoisia moodeja parista asteikosta:
15. Enigmaattinen molli (Lydian b2b3#6)
16. Enigmaattinen duuri (Lydian b2#6)
Varsinkin tuon jälkimmäisen kummajaisen 3. moodi - unkarilainen mustalaisasteikko, jossa seitsemäs sävel on kaksoisalennettu bb7:ksi (Hungarian Gypsy bb7) - soundaa varsin hyvältä! Mut eipä mennä asioiden edelle; palaan noihin moodeihin sitten joskus tarkemmin. Näillä "isäntäasteikoille" ja niiden moodeilla mulla onkin läjässä jo 16 x 7 eri moodia! Ojalan laskuopilla se tekis yhteensä 112 asteikkoa, joilla on jokaisella oma erityinen sävynsä.
Mistä pääsenkin blogini juhlallisen aloituspostauksen aiheeseen: JOONINEN NUORUUS (heh, tämä yrittää olla nokkela viittaus erääseen pitkän linjan indie-pumppuun, jonka ilmaisu perustuu vahvasti kitaranräimeen ja melun taiteelliseen sekamelskaan, sori siitä!) - eli jooninen moodi olisi tarkoitus ottaa nyt työn alle.
Niin siis... se liikkeelle paneva alkuajatus tällaisen Python-moulinexin koodamiseksi oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että tässä nyt jo kolmatta vuotta putkeen työttömänä insinööripellenä lorviessani ei ole ollut oikein budjettia hankkia uusia soittopelejä; vanha kiipparikioskini tuli jo elinkaarensa päähän aikapäiviä sitten. Opin myös kantapään kautta, ettei tuollaisia digiajan ihmeitä ole järkeä hommata nurkkiin aivan älyttömiä määriä - mun live-setupissa oli yhdessä vaiheessa tällainen kattaus:
Nord Electro 2 (se lyhyt malli)
Kurzweil K2000
Alesis Ion (virtuaalianalogi)
Roland Alfajuno 1 (ehtaa analogiaa 80-luvulta)
Ton "Kurzin" olin ostanut jo hieman "pikkuvikaisena", mutta vuosien saatossa niitä vikoja alkoi kasaantua vain koko ajan lisää, ja lopulta sain myytyä sen eteenpäin varaosiksi. Ajan hammas ei välttämättä ollut puraissut ton klassikkokiipparin soundimaailmaa mitenkään erityisen hellästi, mut oli siinäkin muutamia ihan muikeita soundeja - muitakin kuin SE Robert Miles -pianosoundi!
Alesiksen Ion oli kyl hinta-laatusuhteeltaan ehkä paras vehje, mitä mulla koskaan on ollut - maksoi T-kaupassa uutena noin 600 euroa joskus vuonna 2005. Myöhemminhän se halpa hinta sit selittyi: Alesis oli mennyt jonkin sortin konkurssiin jo vuonna 2001. Joku viimeinen mohikaani piti vielä brändiä hengissä, mutta yritykselle kävi kalpaten sit lopulta - ja toi syna oli T-kaupassa tarjouksessa, koska se oli joku poistotuote syntikan valmistuksen loppumisen vuoksi tai jotain. Noh, mitäpä väliä sillä oli, kun kerran halvalla sain aivan hiton hyväsoundisen vehkeen? Kuten vissiin kiipparistipiireissä on yleisesti tapana, meikäkin kärsi pitkään jonkin sortin "Sulo Vilén -syndroomasta": pakkohan se oli hankkia kaikenlaista, kun "halvalla sai!"
Noh, siinä vaiheessa, kun soitin alkoi levitä käsiin, sillä oli yllättävän paljonkin merkitystä, ettei esimerkiksi merkkihuoltoa ollut Suomessa. Jonkun kosahtaneen mute-transistorin nyt vielä olis osannut vaihtaa kuka tahansa asiansa osaava elektroniikkaveijari, mut sit, kun käyttis alkaa kettuilemaan, on peli aika lailla pelattu. Emmä tiedä, olisko se ollut taloudellisesti järkevää korjauttaa noin edullista soitinta edes merkkihuollossakaan - samaan hintaan olis varmaan saanut vastaavanlaisen va-syntikan tai parikin, käytettynä.
Älyttömän hyvät soundit tuossa kyllä oli! Noh, ensimmäiseksi siitä kosahti Vocoder, syystä joka ei koskaan selvinnyt. Sitten, suurin piirtein siinä paikkeilla, kun vehje oli reissannut keikoilla mukana about 7 vuotta, syntikan niin sanotut "mute-transistorit" pamahtivat paskaksi. Sen ongelman nyt viel pystyi kiertämään ottamalla vehkeestä ääntä ulos aux-liitäntöjen kautta - uudet jfet-transistorit nyt ei ois paljoo maksaneet, mut en katsonut tarpeelliseksi ruveta ronkkimaan ton piirilevyihmeen sisuksiin; pari kertaa sen avasin, ja totesin sit hiljaa mielessäni, että tohon kusiaispesään en sen mun viiden euron kolvini kanssa mene sohimaan. Pitch bendiin tuli jossain vaiheessa sit jotain kosketushäikkää, mikä paljastui "hauskasti" kesken keikan, kun olin Wankers of the Zoo Crew'n kanssa On the Rocks'issa soittamassa: laulaja huus kesken biisin meikäläiselle, että "tarkista soinnut!" - ja sit huomasinkin, ett bendi oli jäänyt jumiin. Nice! Paremmalla monitoroinnilla olisin sen varmaan hoksannut itsekin, mut sitä oli jo vuosien mittaan tottunut soittamaan vaikka ilman minkäänlaista monitorointiakin.
Lopulta vehkeen käyttis alkoi tilttailemaan oudosti. Muutaman kympin siitäkin sain, kun sen pisti kiertoon varaosiksi. Alfajunossa oli hieman samanlainen pitch bend -ongelma, mut se oli ollut siinä jo alusta asti, kun sen ostin. Jousi ei palauttanut bendiä ollenkaan, vaan se piti sormella töksäyttää takas. Soundien puolesta toi juno ei oikein istunut yhdenkään meikäläisen bändin tyyliin - olosuhteiden pakosta sitä joskus piti keikoilla roudata, kun soundivaihdot olivat jossain biiseissä liian tiukkoja valikkosulkeisille tai nappuloiden veivaamiselle. Olishan tuosta vanhasta analogiklassikosta irronnut ihan hyviä synabassoja ja muhkeita pädejä, mut kun niille ei varsinaisesti ollut käyttöä: saman asian pystyi hoitelemaan Ionillakin vähemmällä roudaamisella. Bonarina tuolle oli himassa sit vielä Rolandin räkkiversio, jossa myös Alfajuno 2, sekä sit se ymmärtääkseni kohtuullisen harvinainen MIDI-ohjain noille molemmille. Toi räkkiversio tosin suhisi ja rohisi aika paljon. Jossain vaiheessa sit tuumasin, ett mitä noita hilloamaan nurkissa, kun ei niitä tullut pahemmin käytettyä. Nord Electro oli ainoa soitin, joka ei koskaan kettuillut - mut sit siitäkin oli luovuttava, kun autosta kosahti ohjaustehostajan hihna poikki eikä korjaamolaskuun ollut tilillä katetta euroakaan. Olishan se voinut tietty olla se pidempi malli; toi tynkä oli roudaamisen kannalta aika jees - meitsin koko live-rig mahtui pieneen Toyotaan ihan tuosta vain! - mut soittamisen kannalta ne pari ylimääräistä oktaavia olisivat välillä tulleet tarpeeseen.
[avautumisvaroitus!] Noh, auton omistaminen tässä ugrilaisessa hyvinvointivaltiossa on yhtä fiksua kuin työntää setelituppoja peräaukkoonsa ja sytyttää ne palamaan. Tässä ihan hiljattain, kun mutsiltani lainassa ollut vanha "ranskanrapea" kyykkäsi Riihimäellä kylmäasemalle ja istuin hinurin kyydissä, kun koslaa kuljetettiin pajalle, hinurin puikoissa istunut yrittäjä itsekin sanoi, ett yksi typerimmistä asioista, mitä hän oli elämässään koskaan tehnyt, oli ajokortin hommaaminen. Hirvittää ees ajatella, minkälaisia soittopelejä silläkin rahalla olisi saanut hommattua, mitä on mennyt auton omistamiseen tässä viimeisten 20 vuoden aikana! Jos ostat aivan pränikän, niin sanotusti "huoltovapaan" riemukuplan, maksat sitten sen hinnassa aika mojovaa "Byroslavialisää", ja sit taas jos ajattelit säästää hankkimalla jonkin edullisen vanhan paskan, saat kaivella lompakkoas koko ajan, kun se romukasa on korjaamolla milloin mistäkin syystä. Kyl ne tuolla manner-Euroopan puolella varmaan naureskelevat tälle suomalaiselle hölmöilylle - siellä pummitkin ajavat uudenkarheilla kieseille samaan aikaan kun täällä Suomessa ees keskiluokkaisella pikkuporvarilla ei oo varaa uuteen autoon. [avautuminen loppui]
Veri kuitenkin vetää tällaisen jalon musiikkiharrastelun pariin, joten tartuin läppäriäni sarvista ja aloin naputella koodirivejä iltapuhteina tuossa melkein pari vuotta sitten. Toinen, melkeinpä yhtä tärkeä motivaattori oli sen myöntäminen, että kaikkien näiden bändivuosieni jälkeen olin vaivihkaa alkanut kangistua kaavoihini. Piti keksiä jokin keino, jolla pakottaa musiikilliset aivonystyräni ulos omalta mukavuusalueeltaan. Tämä on aihe, johon pitänee palata vielä uudestaankin, joskus myöhemmin, koska siihen liittyy mielenkiintoisia judansseja aina David Bowien "Berliini-trilogiasta" Brian Enon "Oblique Strategies"-kortteihin ja Mozartin musiikillisiin arpakuutioihin!
Tiedä sitten, johtuneeko slaavilaisesta verenperinnöstäni vai jostain kosmisesta anomaliasta omassa tähtikartassani, mutta jo pikkujullista alkaen olen aina tuntenut enemmän vetoa mollivoittoisiin sävelkulkuihin. Duurissa soljuva biisi voi pahimmillaan ärsyttää niin, että tekisi mieli heittää vanha ghettoblasterini järven pohjaan. Ensimmäisiä omia biisiraakileita tuli sommiteltua jo yläasteella, 1980-luvun lopulla, ja tässä vuosien varrella on kaikenlaisia kyhäelmiä tullut askarreltua varmaan useampi sata. Yhtään duurissa menevää biisiä en silti ole koskaan tehnyt. Nyt, kun tämän hienon Python-applikaationi kanssa on ehtinyt pelehtiä jo hyvän tovin, olen ilokseni huomannut, että myös duurissa pysytteleviä melodioita ja riffejä on ihan mukavaa askarrella, ja toisinaan ne kuulostavat vähintäänkin yhtä buenoilta kuin ne iänikuiset mollijorinat.
Lienee paikallaan valottaa hieman tarkemmin, miten tämä melodiamoulinexini oikein toimii. Se siis tekee valmiin MIDI-tiedoston, joka sisältää 5 tahdin mittaisen melodian jossain tietyssä moodissa (tai asteikossa, miten sen nyt haluaa sanoa) ja tietyssä tahtilajissa. Tempon ohjelma määrittelee täysin sattumanvaraisesti välille 20 – 220 BPM ja lisäksi koodasin ohjelman arpomaan oktaavialaksi jonkin 8 mahdollisesta vaihtoehdosta. Sitten, kun tämän MIDI-fileen lataa Logic Pro -ohjelmaan, se soi default-asetuksin pianosoundilla – ja Logic-projektin default tahtilaji on 4/4, minkä joutunee manuaalisesti korjaamaan oikeaksi; se ei playback-kuuntelua vielä haittaa, mut sitten kun ideaa alkaa jatkotyöstää, tahtilaji pitää olla kohdillaan tai työskentelystä saa helposti tehtyä vähän helvetin hankalaa. Ohjelma venyttää myös MIDI-regionin helposti liian pitkäksi, jos tahtilaji ei satu olemaan 4/4, joten sekin pitää usein fiksata kohdilleen, jotta kikkaretta voisi esimerkiksi copy-pastettaa. Niin, ja se soundi... Pianosoundin haluaa useinkin vaihtaa joksikin muuksi ja valittu oktaaviala ei siten välttämättä soundaa parhaalta mahdolliselta, joten sitäkin joutuu usein ruuvaamaan ylös tai alas. Toisaalta oli ehkä hieman hölmöä ottaa mukaan kaikki MIDI-standardiin määritellyt oktaavit, koska ne ääripäät ovat musiikillisessa mielessä melkeinpä poikkeuksetta käyttökelvottomia; ne sopivat enemmän leffascore-tyyppiseen äänimaisemointiin – noh, siksi kai ne koodiini jätinkin... Toinen huomionarvoinen seikka tämän applikaationi sielunelämässä on se, että se generoi vielä toistaiseksi vain legato-melodioita: toisin sanoen se ei vielä osaa ujuttaa taukoja nuottien sekaan oikein mitenkään järkevällä tavalla. Toisaalta, kun tämän softani tarkoitus oli alun perinkin vain toimia sparraajana biisien ideoinnissa, ei sillä ole tuon taivaallisempaa merkitystä osaako se taukopilkuttaa noita sävelkudelmia vai ei – jää sitten itselle se taiteellinen vapaus tauottaa melodiset sekvenssit kuten itse parhaaksi näen!
Tähän blogiini tuumailin postailla näitä tuotoksiani, ja aloitan pelin esittelemällä muutamia audiokikkareita, joiden pitäisi suurin piirtein soljua joonisessa sävelmaastossa – se, pitääkö tämä kutiaan aivan täysin, jää vähän tulkinnanvaraiseksi, kuten kohta näemme...
Jooninen moodihan on periaatteessa sama asia kuin duuriasteikko, eli sen intervallirakenne, johon kaikkia muita moodeja ja asteikkoja myöhemmin verrataan, on se perus: 1 - 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7. Pelkästään pianon valkoisia koskettimia C:stä ylöspäin: C - D - E - F - G - A - B. Joo, oon sen verran angloamerikkalaistunut, etten käytä johtosävelestä nimitystä H, kuten jotkut. Legendan mukaanhan eurooppalaisessa klasariskenessä johtosävel on saanut nimityksen "H" vain siksi, että Bach kykeni siten veistelemään cembalolla sukunimensä kirjaimia, eiks niin? Toi eurooppalainen, Suomeenkin rantautunut käytäntö on mun mielestä vain ihan helvetin sekava. H niin kuin helvetti, joten ei jatkoon. Meikä aikoo jatkossakin kutsua johtosäveltä B:ksi ja alennettu johtosävel on silloin Bb.
I – Ambient-sävelmaisema joonisesti E:stä?
Valitsin heti ensimmäiseksi ääninäytteeksi sit sellaisen kyhäelmän, joka ei kovin kauaa jaksanut annetussa moodissa pysyä. Siksi toi kysymysmerkki. Python-appini pullautti pihalle E Ionian -moodissa vekkuloivan melodian, joka meni 19/4-tahtilajissa - eli MIDI-kikkare oli pitkä kuin nälkävuosi, ja päädyin säilyttämään siitä vain sen parhaimmalta kuulostaneen pätkän, joka sattui olemaan 6/4-tahdin mittainen luritus joonisesti E:ssä. Noh, sitten ideoin bassokuvion tän arpeggion taustalle - ja siitä se ajatus sitten lähti versoamaan vähän muualle. Tässähän pääsi nimittäin sit käymään niin, että synabasson myötä äänikuva kellahti C# aiolisen puolelle ja sit vielä modasin tota arpeggiotakin paremmin bassolinjaan istuvaksi - tai jos tota kudelmaa vähän yrittäis analysoida näin jälkiviisaana, niin se menee about näin:
C#m7/11 - G#m11(b13) - B6/9add4 - F#9(b13) ilman terssiä
Ja sit modulaatiosukka:
Amaj13 - Bmaj13(non3rd) - F#9(b13)non3rd - Emaj13
Eli vain ton vikan soinnun kohdalla moodina on E jooninen, mut en anna tän häiritä sen enempää, koska tästä kudelmasta tuli muuten ihan buenon kuuloinen. Pelkästään sointuanalyysin vinkkelistä tässä kuviossa vaihtuu moodi melkeinpä koko ajan: C# aiolisesta G# aioliseen ja siitä sit B miksolyydisen kautta johonkin epämääräiseen F#-sävelelle nojaavaan moodiin - ilman terssiä tosta on paha mennä sanomaan, mitä se oikein on; alennettu kutonen (b13) vois viitata aioliseen, jos terssinä olis molli, mut sit duuriterssillä se vois olla vaik miksolyydinen b6. Kolmisoinnuilla soinnuttaessa pysyis ehkä helpommin sävellajissa, mut noilla sointulaajennuksilla saa kivasti uusia sävyjä ja purevuutta soinnutukseen. Ja näistä laajemmista sointumuodoista näkee melkeinpä heti minkälaisessa moodissa sitä vois jotain koittaa improta sointukierron päälle; noi kunkin moodin "karaktäärisävelet" ovat varsinkin duuriasteikon moodeissa sen verran väkeviä, ett jos nyt mollisoinnussa resonoi se b6-sävel niin kyl ne aatokset väkisinkin lipsahtaa sinne aiolisen puolelle ja niin edelleen. Eksoottisemmissa moodeissa nyanssit ovat sit jo astetta hienovaraisempia - ja ehkä siksi olen alkanut diggailemaan niistä isosti.
Vaikken oo ihan hirveesti Tangerine Dream -yhtyeen klassikkorieskoja luukuttanut himassa, tästä tuli mulle mieleen jotkut niiden ambient-teokset. Ehkä tätä vois tästä viel jatkojalostaa enemmän siihen suuntaan... Vaikka Logicin soundikirjasto jättää välillä paljonkin toivomisen varaa - mitä "akustisempi" soitinmallinnus/sämple, sitä paskempi soundi, mun mielestä - mut syntikkasoundien suhteen se on oikeastaan aika helvetin hyvä! ES2 softasyna ja sit se Logicin FM-syna ovat aika timanttisia soundeiltaan ja säädettävyydeltään. Eli kaikenlaista synapoppia ja ambient-sävelmaalailua pitäis pystyä duunaamaan vaikka ihan julkaisukelpoiseen kuntoon asti - noh, miksaaminen kerrostalon betonikuutiossa on sit hieman haasteellista, koska perhe ei välttis diggais, ett alkaisin akustoimaan olohuonetta siihen tarkoitukseen paremmin sopivaksi. Mut just tällaista muzakkia Logicilla saa aikaiseksi ihan kelvollisin soundein - ja sit plugareista se Space Designer - reverbiosasto on ihan timanttista. Nauhakaikuplugarikin on silkkaa rautaa - ei yhtään niin peltipurkkimainen soundi kuin vaikkapa siinä Bossin pedaalissa. Ainoastaan sellainen Lexicon MPX-räkkipaavon tyylinen "trancevoksukaiku"-puuttuu valmiina presettinä, tai sit en oo viel löytänyt sellaista; kyllä sellaisen saa ruuvattua, kun aikansa niitä parametreja vääntelelee, mut luulis, ett sellainen löytyis jo valmiina ratkaisunakin tänä päivänä, onhan tuossa suht vanhassa "Lehikoisen" MPX-110:ssäkin sellainen "ikuisuuskaiku" defaulttina. Ennen kuin vanhan läppärini kovo kyykkäsi ja pyyhkäisi kaikki Logic-projektit bittiavaruuteen tuossa joskus 2018 tienoilla, mulla oli valmiiksi templateksi ruuvattuna tuollainen kaiku Logic Pro 8:ssa. Pitäis kai ottaa härkää sarvista ja duunata samanlainen tässä ysiversiossa templateksi. Sille olis kuitenkin sen verran tanakasti käyttöä näissä omissa jutuissani.
II – Seiskaan menevä huilustemma D:stä
Logicin oman soundikirjaston huilu kuulostaa aika muikealta, joten päätin käyttää sitä tän seitsenjakoisen idean demonstroimiseen. Tässä on kerroksia sen verran, että alkuperäistä Python-melodiaa täytyi editoida ja murjoa aika paljonkin – tai ainakin kasata harmoniaa ympärille isolla kädellä. Noh, sitten kun tarkemmin aloin tätä melodiaa tutkailla, huomasin, ettei tääkään mene puhtaasti joonisessa moodissa koko aikaa: taisin innostua liikaa ja klikkailin ihan perstuntumalla muikean kuuloisia ääniä sen alkuperäisen melodian päälle – ja kas! Melodia ja harmonia koukkaavat välillä miksolyydisen puolelle! Toi sointukuvio pianolla tässä on about seuraavanlainen:
D - Bm - Em7/11 - C6#11
D - Em - Bm - C6#11
Eli muuten ihan basic-sointuja, paitsi toi kummankin kierroksen viimeinen sointu C6#11, joka haiskahtaa vähän lyydiselle moodille. Tiedä sitten, tuleeks se viba tosta seitsemällä jaollisesta rytmistä, tosta hippihuilusta, vai mistä lie, mut mulle ainakin tästä jää päällimäiseksi fiilikseksi sellainen 60-luvun lopun flower power -hippeily - ei ihan kunnon progee, vaan sellaista iloisempaa kukkaismeininkiä. Jos tempon laskis pari pykälää rauhallisemmaksi ja huiluun saisi viel snadisti enemmän sellaista nokkahuilusoundia, täähän olis ihan just sellaista Love Records -soundia, tyyliin Pekka Streng vahvistettuna vaikkapa Tasavallan Presidentillä, tai jotain... Siitä tulikin mieleen yks trubakeikka, jonka kävin yyteröimässä Riksun vanhalla leipomolla joskus viime vuoden puolella, silloin kun siellä vielä oli jotain elämää (nyt tohon ränsistyneeseen vanhaan leipomorakennukseen bygataan jotain hiton datakeskusta). Artisti oli tamperelainen trubaduuri J Mikael, jonka tyylissä oli just tota hippiajan klangia, vanhaa Love Records -meininkiä, sekä musan että tekstien puolesta. Käsityöläishenkeä ja maailmoja syleilevää ajattelua, just sellaista Gabriel Garcia Marquezin tyylistä maagista realismia mitä Strengin levyilläkin - ja monella muulla 70-luvun musiikkimaailman marginaalissa vaikuttaneella singer-songwriterilla. Hyvähän se on, ett tollasta vanhan liiton meininkiäkin on vielä olemassa, eikä kaikki musa oo vain jotain hiirellä klikkailtua algoritmikamaa. Heh... Hiirellähän meikäkin näitä MIDI-demoja askartelee - tässä kohtaa pitäis kai tuntea pieni pisto sydämessä, mut köyhä taiteilija käyttää niitä työkaluja mitä käsillä sattuu olemaan... Tottakai lurittelisin menemään autenttisilla vintage-soittimilla ja vanhoilla kelanauhureilla, jos sellaisia sattuis nurkissa lojumaan.
Kuten tästä mun Python-perseilystäkin nyt vois jo vähän päätellä, en ole kategorisesti modernin ajan hilavitkutimia ja tietokonejuttuja vastaan. Jos Mozartilla olis ollut Pro Tools käytössä, kyllä sekin olis sitä käyttänyt! En vastusta periaatteesta ees tekoälyn käyttämistä musiikin teossa, vaikka voittopuolisesti sillä tuotetaankin tällä hetkellä lähinnä sellaista keskinkertaista ja geneeristä paskaa. Jos vähän tsekkailee, mitä USA:n musiikkimarkkinoilla tapahtuu, niin siellähän sellaista geneeristä, hajutonta ja mautonta ripulia on tuotettu ihmislähtöisestikin jo vuosikymmenet. Jos 150 miljoonaa kärpästä diggaa paskasta, se ei ole millään muotoa meikäläiseltä pois. Ja pakkohan se on myöntää, että aina silloin tällöin joku jonninjoutava tusinapopparikin pääsee yllättämään julkaisemalla jotain aidosti rautaista kamaa. Kun riittävän paljon parfymoi sitä paskaa, kuten Juicekin aikanaan lauloi, jotain siistiäkin pääsee syntymään. Siihenhän tämä meikäläisenkin tuotteliaisuus perustuu: kun olen riupeloinut about sata ideaa jonkinlaiseen formuun, niistä kehityskelpoisia on ehkä muutama. Inspiraatio on ihan hyvä juttu, välillä, mut kyllä mä ajattelen muusikonkin hommaa enemmän sellaisena käsityöläisammattina, joka perustuu enemmän perspiraatioon kuin inspiraatioon. Sitä paitsi se jumalainen inspis iskee useimmiten vasta sitten, kun on ensin perspiroinut tuntitolkulla jonkun jälkijättöisen ideanpoikasen parissa.
III – Bachin jalanjäljissä Rhodesilla Joonisesti C:stä
Noh, tätä melodiaa tuli sorvattua aika paljonkin alkuperäisestä, jonka generoin aivan applikaationi ensimmäisellä versiolla, joka osasi suoltaa vain varsin yksinkertaisia 1/4- ja 1/8-nuoteista rakenneltuja melodianpätkiä. Tästä tuli kuitenkin varsin mukavan kuuloinen pläjäys, kun sen lopulta sain työstettyä valmiiksi – jos se nyt on valmis vieläkään... Melodia alkaa kyllä C duurista, mutta loppua kohden pyrin aivan tietoisesti ulos sävellajista hieman synkemmille vesille, ja lopputuloshan kuulostaa melkein Bachilta! Sointukierto menee suurin piirtein näin (vaik kaikki sävelröykkiöt eivät sointuja aivan teknisesti ottaen olekaan):
C6 - G6 - Asus(b6) - D6sus2
C6 - F5#11 - Asus2 - G
Toi kuvio toistuu pari kertaa, ja homma pysyttelee vielä nätisti C joonisessa. Sitten:
C6 - Ebm6 - Asus(b6) - D6sus2
C6 - Fdim - Am - G
C6 - G6 - Bm(b5) - D6sus2
Bbmaj9#11 - F6/9 - Am - G
Onk noi soinnut Ebm6 ja Fdim sekä Bbmaj9#11 sit jotain modaalisia muunnesointuja, en oikein tiedä itsekään. Siitä on vierähtänyt jo about 30 vuotta, kun opiskelin pää punaisena Salmenhaaran Sointuanalyysia kuusikielisen kanssa. Sen verran klasaripainotteinen tuokin opus on, ett oon aika lahjakkaasti unohtanut nää tällaiset hommat, kun ei niitä ainakaan kovin tietoisella tasolla tarvii rokkihommissa hanskata. Kunhan räiskii vain sointuja peräkkäin niin, ett kuulostaa hyvältä. Mut joo, noi ekat versiot tästä mun tajunnanräjäyttävästä Python-moulinexista askarteli tällaisia tasaisesti nakuttelevia arpeggioita ihan kivasti, mut pidemmän päälle ne alkoivat kyllästyttää, ja siksi modasin koodista vähän monipuolisempia sävelryppäitä suoltavan "sävellysautomaatin". Tästäkin tekeleestä on vierähtänyt jo sen verran kauan - ekan version tästä sävelaparaatistani koeajoin jo pari vuotta sitten - ett paha mennä sanomaan, kuinka paljon oon manuaalisesti sorvannut sitä alkuperäistä Python-melodiaa. Sen verran tietty voin sanoa, ett noi moodista ulos hyppäävät judanssit oon itse askarrellut tohon kuvioon - sellaiseen noi mun sävellyssoftani ensimmäiset versiot eivät vielä pystyneet.
Mitä mä tallaisella klasaripastissilla sitten oikein tekisin? En oikein tiiä. Kyl tää menis jonkin 15-minuutin proge-eepoksen väliosasta kuin väärä raha, vai kui? Tai introsta?
IV – Seitsenjakoinen syntikkariffi Eb Joonisessa
Onnistuisko nyt sit jo pysyttelemään puhtaasti joonisessa sävelympäristössä? Noh, ei aivan. Muuten tuo avaruuskelloriffi pysyttelee Eb-duurin sävelissä, mut koukkaa välillä molliterssin puolelle, joten sävellaji vaihtuu ihan silmänräpäyksen ajaksi melodiseksi molliksi. Alkuperäinen melodia lienee pysytellyt joonisessa moodissa, tai ainakin sen olisi pitänyt – mut koska luontainen inhoni duurisävyjä kohtaan puskee aina pintaan, taisin ujuttaa tuon Gb-sävelen melodiaan ihan vain kiusallani. Aluksi sointukierto sentään soljuu Eb-duurin sävelissä aika orjallisesti:
Cm/Eb – Eb/Bb – Eb/Ab – F7sus/C – Fm7 – Ab
Mut sit... sotkin vähän pakkaa lisää. Synamatto pysyy staattisena ton kelloriffittelyn taustalla, mut toi riffi alkaa vähän elää. Jos sen mieltäis moodeiksi, se menis about näin:
Eb jooninen - C aiolinen - D lokrinen - G fryyginen
Ja sit siin tapahtuu basslinen suhteen muutakin jännää, mut pääpiireissään noi kudelmat resonoi just noissa moodeissa - ja vaik itse sanonkin, toi lokrinen D sopi tohon väliin aika maukkaasti. Muutenhan se on vähän haastava moodi sävellysmielessä, mut toisinaan sekin löytää paikkansa.
Joo, noh, ei kai tässä auta... Vaikka tuo Python-moulinexini osaakin pysytellä kivasti just siinä moodissa, minkä se on työn alle valinnut, meikäläinen sitten viimeistään sotkee pakan aivan totaalisesti. Toisaalta olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että näiden Python-projektien myötä olen oppinut pakottamaan itseni pois aiolisesta C:stä, joka on ollut meikäläiselle se ikuinen riippakivi suurin piirtein lähtien kun instrumentti vaihtui kitarasta koskettimiin joskus vuonna 1994 tai jotain... Soittoteknisesti esimerkiksi C-duuri (jooninen) on aika v-mäinen, ainakin jos pitäis nopeesti veistellä menemään jotain kuvioita; kun sormituksiin ei osu yhtään mustaa kosketinta, täytyy olla jo soittotekniikkaa hallussa aika lailla! Duuriasteikon eri moodien opetteluun pianon koskettimisto toki osoittautui silloin back in the day huomattavasti otollisemmaksi kuin vaikkapa kitaran otelauta. Pianon koskettimilta hahmottaa eri moodit heti, koska noi ylennykset ja alennukset hyppäävät mustille koskettimille jotenkin loogisesti. Sinänsä hauska pikku nyanssi tähän moodiin liittyy, ett se on vasta toiseksi kirkkain duuriasteikon eri moodeista - lyydinen on se kirkkain kruunu, vaik siinä onkin korotettu nelkku. Tai ehkä just siks. "Perusmoodeista" jooninen on myös ainoa, jossa esiintyy tritonus 4. ja 7. sävelen välillä - siihen liittyy sit kaikenlaista, mut en mene vielä ihan niin pitkälle.
Se on sitten kai oma filosofisen pohdinnan aihe, voiko noita eri musasivustoilla joonisiksi biiseiksi väitettyjä ralleja pitää aina kovin edustuskelpoisina esimerkkeinä tästä moodista, koska tosi usein ne biisit menevät kyl joo duurissa, mut eivät välttämättä modaalisessa mielessä ihan puhtaasti joonisesti. Se on just toi tritonus, joka sotkee kuviota aika huolella: jos sen synnyttämän tonaalisen jännitteen purkaa I asteelle vaik jonkinlaisen II-V-sointukierron kautta, on vähän niin ja näin, miten se jooninen ominaisklangi sit muka välittyy. Aika usein nää biisit mainitaan esimerkkeinä:
Inner Circle: Sweat (A La La Long) (se avaruussyna tos alussa on aika kingi!)
Creed: Higher (tai sit: One Last Breath)
Allman Brothers Band: Ramblin' Man
Toi Sibben biisi on siitä erikoinen styge, ett sitä lauletaan Wäinö Solan sanoituksella vapaamuurareiden tilaisuuksissa - ja sen ensimmäinen kuorosovitus löytyy Sibeliuksen opus 113:sta, joka on nimeltään "Vapaamuurarirituaalimusiikkia". Aikamoista. Itse lukeudun niihin toisinajattelijoihin, joiden mielestä TÄN biisin pitäis olla Suomen kansallislaulu mielummin kuin sen vanhan, kusenpolttaman "Maamme"-laulun. Tuossa joku vuosi sitten, kun houstailin Radio Star -nettiradion bittitaajuuksilla omaa viikottaista, 3 tunnin musiikkimakasiinia - Katsastuskonttori taisi olla nimeltään - soitin itsenäisyyspäivän erikoislähetyksessä Sibeliuksen "Finlandian" kokonaan, vaikka teos onkin melkein 10-minuuttinen eepos! Mut enpä oo koskaan tullut kelanneeksi, että se ikoninen melodia menis joonisessa moodissa! Mut ehkä se johtuu siitä, että oon altistunut alkuperäisesitystä enemmän Stonen ja Anssi Tikanmäen näkemyksille aiheesta. Noiden keravalaishevareiden speed-metal-klassikkolevy "No Aenesthesia" alkaa lyhyellä instrumentaaliversiolla "Finlandia"-teoksen pääteemasta - ja noi kitaraharmoniat tolla versiolla on aivan hemmetin maukkaat! Sit on tietty toi Tikanmäen progeversio, joka sekin on aikas hiton päräyttävä! Eli mitään periaatteellista syytä ei siis ole, etteikö ihan perusduuriasteikollakin sais sävellettyä hiton maukkaita juttuja. Jostain syystä en itse vain oo tohtinut sitä kovinkaan usein käyttää - vain ohimennen, ennen siirtymistä johonkin tummasävyisempään mollimoodiin.
Seuraalla kerralla otan skuupin alle duuriasteikon 2. moodin - doorisen.
Adios.
Kommentit
Lähetä kommentti