Purppurakauppias, Lydia, otaksun?
Duuriasteikon neljäs moodi, lyydinen, on ollut meikäläiselle aina vähän kinkkinen tapaus. Tämäkin nimi on periytynyt muinaiskreikkalaisesta asteikosta, joka luettiin nykykäytännöstä poiketen ylhäältä alaspäin, parhypate hypaton -nimisestä sävelestä trite diezeugmenon -nimiseen säveleen. Tämäkään asteikko ei tietenkään vastannut nykyistä kirkkosävellajia, vaan alkuperäinen lyydinen vastaisi nykymoodeista joonista. Loogista, eikös vain? Erona jooniseen on korotettu neljäs sävel – C-duurissa siis F#. Ehkä se on just tää tritonus-intervalli, mikä tässä moodissa on aina vähän tökkinyt – nimittäin mollimoodeissa vähennetty femma (b5), kuten vaikkapa lokrisessa, tai sit korotettu nelkku (#4), kuten vaikkapa romanialaisessa mollissa (Dorian #4, toiselta nimeltään), ei kaiherra sielussa samalla tavalla kuin lyydisen korotettu neljäs sävel. Moni kitarajumala leipoo menemään lyydisessä kuin tuosta vain, mut itse oon alitajuisesti pyrkinyt välttämään tätä moodia kuin ruttoa. Kun ei vain lähde, niin ei vain lähde! Toisaalta nimitys vois juontua Raamatussa seikkailevasta makedonialaisesta purppurakauppiaasta, Lydia-nimisestä kaupparatsusta, mistäs näit enää tietää, kun aikaa on vierähtänyt jokunen tuhat vuosi jo... jos vaik tyypillä olis tapana jamitella rakovalkealla luutun kanssa lyydisesti pienessä "purppurausvassa"?
Joo, oon kyl tietoinen, että jazzin puolella omat idolini ovat tykänneet tästä(kin) moodista kuin hullu puurosta – muistelen lukeneeni, että Miles Davis ja John Coltrane kumpikin innostuivat aikoinaan säveltäjä George Russellin kehittämästä Lydian Chromatic Concept of Tonal Organization -himmelistä. Russell oli nimittäin sitä mieltä, että lyydisen moodin tonaalinen jännite on kaiken musiikin perusta! Tästä konseptista taisi ollakin jotain mainintaa, vähintään sivulauseen tasolla, Ian Carrin mainiossa Miles Davis -biografiassa ja sit Ashley Kahnin sitäkin mainiommassa teoksessa Coltranen magnum opus -rieskasta “A Love Supreme”. Niin ja tietty – Danny Elfmanin säveltämä Simpsonien tunnari menee legendan mukaan lyydisessä moodissa (vaikka jotkut internet-lähteet tosin väittävät sen menevän pikemmin Lydian Dominant -moodissa, mene ja tiedä...) Jazz-stygejä, joissa lyydinen moodi on tanakasti framille, ovat esimerkiksi:
Toi ensinmainittu on itsellä jäänyt ton levyn nimibiisin varjoon kyl pahasti: “Maiden Voyage" on nimittäin sen verran megalomaaninen klassikkojärkäle! Se tosin ei mene lyydisessä moodissa, vaan doorisesti. Joskus löysin siihen nuotit kirjastosta, ja ne sointuhajotukset olivat aika mageita - aika pitkälti molliseiskasointuja, mut bassosävel aina kvintin alempaa (muistaakseni). Mitäs tuosta silloin tulee? Fm7-sointu, jossa Bb bassossa, olis jotain tyyliin Bb9sus4, eiks jeh? Jotain tuon tapaisia noi soinnut tossa biisissä taitaa hyvinkin pitkälti olla. Toi biisihän olis pitänyt ottaa skuupin alle tarkemmin doorisen moodin yhteydessä. Miksei noi soinnut löytyis ihan korvakuuloltakin, kun oon kerran ton biisin joskus jo treenannut - vaik siitä onkin jo yli 20 vuotta aikaa...?
Leffamusiikin puolella lyydinen moodi on aika perustavanlaatuinen go-to moodi aina, kun laajakankaalla tapahtuu jotain elämää suurempaa. Elokuvasäveltäjä John Williams on turvautunut tähän moodiin niin paljon, että moodin vois melkein nimetä hepun mukaan. Osui silmiini tässä ihan hiljattain Rick Beaton mainio video tuolla somessa tästä moodista. Pelimusiikin puolelta tulee mieleen tietysti se modaalinen aarrearkku - Legend of Zelda: Ocarina of Time. Säveltäjä Koji Kondo käyttää ainakin parissa kohtaa lyydistä moodia tuossa peliklassikossa; ocarina-luikautus "Zelda's Lullaby" menee lyydisesti ja sit se "Lost Woods"-tunnari, joka raikaa tuolla "kadotetussa metsässä", tapailee C joonisen ja C lyydisen säveliä. Tää luritus on aika catchy, se alkoi soimaan päässä heti, kun kirjoitin tän kappaleen blogiini, vaikka siitä on vierähtänyt jo aika hyvi tovi, kun oon viimeksi tota peliä pelannut! (Noh, sama teema taitaa muuten esiintyä myös pelisarjan Twilight Princess -osassa, jonka pelasin viime vuonna pitkästä aikaa taas läpi...)
Myös koneellisemman musiikin puolelta löytyy muutama aivan hemmetin huikea lyydinen esimerkki. Björkin eteerinen, timanttiselta vuoden 1995 rieskalta "Post" löytyvä keijukaisbiisi "Possibly Maybe" menee väkevästi lyydisessä moodissa. Sit progressiivisen house-musiikin tuottaja Andrew Bayer tukeutuu "Once Lydian"-biisissään sen verran tanakasti tähän moodiin, että nimesi koko biisin sen mukaan. Se tulee ilmi varsinkin tossa about 2 minuutin kohdalla alkavassa helmeilevän ihanassa syntikkakuviossa. Drum&bassin puoleltakin löytyy messevä näyte - LSB:n ja laulajatar Millie Watsonin kollaboraatioraita "Lydian". Jo biisin nimi tekee selväksi, mikä on homman nimi. Tyylilaji on just sitä korviakutkuttelevaa 1990-luvun puolivälin soundia mukailevaa rumpubassoa, josta itse diggaan kuin hullu helmipuurosta.
Sit viel Elliot Smithin klassikko "Waltz #1" on monien mielestä yks parhaita esimerkkejä siitä, miten lyydisessäkin moodissa voi kirjoittaa aivan huikean kauniin biisin, joka on herkkäsyinen kuin hämähäkin seitti.
Joo, kyllähän näitä varsin puhuttelevia esimerkkejä lyydisen moodin väkevästä voimasta löytyisi ihan pilvin pimein, mut... Taisin jo jossain aikaisemmassa postauksessani kehuskella, kuinka olen hillonnut läppärini kovolle näitä Python-tuotoksia jo useamman sata MIDI-tiedostoa? Noh, oon myös isolla kädellä viskonut niitä roskakoriin, jos ne eivät ole heti vaikuttaneet käyttökelpoisilta; nyt kun vähän perkasin arkistojani, en löytänyt kovinkaan montaa ideanpoikasta, jotka menevät lyydisessä moodissa. Huomasin, että olen kehitellyt jos jonkinlaisia riffejä ja biisiaihioita huomattavasti “haastavammissa” peruslyydisestä derivoiduissa moodeissa – kuten just vaikkapa Lydian Dominant, Lydian Augmented, ja mitä noit nyt onkaan. Tässä “karvalakkilyydisessä” ei kuitenkaan oo oikein lähtenyt mikään idea rullaamaan. Kyllähän tuo Python-applikaationi niitä tasaisesti mulle on tarjoillut, mut jos ne ovat kuulostaneet mielestäni skeidalta, olen deletoinut ne filut samantien. Joku tässä moodissa on siis saanut hieman oksennusta nousemaan suuhuni... tai sit urpo ei vain osaa?
Tiedä sitten, pitäiskikö vain ottaa vaikka Joe Satrianin “Flying in a Blue Dream” tehokuunteluun ja yrittää siedättää korviani tän moodin soundille. Onhan se hiton hyvä biisi, mut ei semmoista olis itse koskaan tullut mieleenkään säveltää – jos nyt unohdetaan hetkeksi se, etten kitaristina ees ole kovin kummoinen... Gin Blossoms -yhtyeen ysärihitti “Hey Jealousy” menis vissin sekin lyydisessä moodissa, samoin Fleetwood Macin “Dreams”. Noista vois aloittaa sen siedätyshoidon, ennen kuin ees yrittää jotain jazz-osastoa.
Noh, muutaman lyydisen MIDI-origamin oon säästänyt. Nää seuraavat:
I – Modulaatiosukka kanttiaaltosyntsalla F lyydisestä G dooriseen
Tää kudelma perustuu oikeastaan siihen, että melodia tapailee ensin F lyydisen ääniä ja sit hyppää F joonisen puolelle – tosin, kun basso nousee G:hen, klangi on pikemminkin G doorinen. Bassline nousee itse asiassa tasaisesti, joten seuraavalla kierroksella F lyydisen pohjalla soi A (miksolyydinen soundi?) ja sit lopuksi tipahtaa E:hen (jolloin F jooninen/G doorinen oliskin luonteeltaan enemmän E lokrinen?) - emmä tiedä... Noh, anyways, tästä tuli ihan mukiinmenevä teema; paremmilla soundeilla tästä voisi leipoa vaikka johonkin eeppiseen biisiin väliosan.
II – Jazzia, lyydisesti...vibrafonit oikosulussa!
Lyydinen moodi sopii tietysti jazz-sävyjen tonkimiseen. Tätä melodiaa piti kyllä sorvata aika rankalla kädellä, ennen kuin sain sen toimimaan just niin kuin halusin. Jazz-väliosaksi johonkin tekotaiteelliseen proge-eepokseen tämä teema voisi sopia kuin nyrkki pers'silmään, häh? Tässä vibrafonikilkuttelu menee iloisesti lyydisessä moodissa ja sointukiertokin pysyttelee mukana:
F#m/G - Gmaj7/A - F#m - Em/G
Tai jazzimmin tulkittuina:
Gmaj9#11 - A13 - F#m - G6
Siinähän se lyydinen klangi tuli heti ekassa soinnussa. Vika kierto menee sit viel:
C#7sus(b5) - Gmaj9 - Db7sus4 - B7sus4
C#7sus(b5) - Gmaj7 - A6 - Em/G
Bassline pysyy samana. Noi sus-soinnut on meikäläisen yritystä hakea sellaista Bill Evans -tyylistä "rootless voicing"-sointuhajoitelmaa. Toi bassokuvio on liikkeessä koko ajan, mut jos vaik ton ekan lokriselta haiskahtavan sus-soinnun tulkitsis moodin pohjasävelen G:n mukaan, niin äänimaisema olis kai jotain about Gmaj7#11. Noi kaks muuta sus-sointua ovat kvarttipinosointuja ilman kvinttiä. Jazzia... Great. (Tietäjät tietää...)
III – Prometheaaninen siirtymä lyydiseen
Tää onkin joku iankaikkisen vanha tekele, jotain niitä aivan ensimmäisiä, mitä tällä Pythonizerillani sain aikaiseksi. Se koodista ulos pullahtanut lyydinen kilkuttelu taisi olla aika tylsän kuuloinen, ja siksi teema ei pysyttele koko ajan siinä moodissa, vaan se itse asiassa taitaa alkaa heksatonisen Prometheus-asteikon viboilla. Tuohon Prometheus-moodiin palaan joskus myöhemmin tarkemmin; tässä kohtaa riittäänee, kun kerron sen olevan kuusisävelinen miksolyydinen moodi, jossa neljäs sävel on korotettu (lyydiseksi) ja sit, että siitä puuttuu kuudes sävel tyystin. Toisin sanoen: teeman fiilis vaihtuu lennosta Lydian Dominant -moodin tunnelmista tavalliseksi lyydiseksi. (Dominanttilyydinen on säveltensä suhteen sama asia kuin miksolyydinen, jossa neljäs sävel on korotettu, Mixolydian #4, jos sellainen moodin nimitys olisi siis olemassa...) Nyt, kun tätäkin kikkaretta on ehtinyt fiilistellä jo pidemmän tovin, se on alkanut kuulostaa ihan kehityskelpoiselta alun järkytyksen jälkeen. Onhan tässä tavallaan sellainen kepeän eteerinen ja kirkas keijukaisfiilis - sopisi siis melko hyvin jonkin Zelda-tyylisen larppailun taustamusiikiksi? Mistä puheen ollen...
IV – Vanhan liiton pelimusiikkihetki
Koskapa Logicin soundikirjastosta löytyi huilumainen Moog-soundi, jonka nimi on Sacred Grove Flute (tai jotain sinnepäin), tuli siitä välittömästi mielleyhtymä Legend of Zelda -pelisarjan musiikkeihin, jotka on säveltänyt pitkälti tuo jo aiemmin muutamaan otteeseen esille nostamani japanilainen heppu nimeltä Koji Kondo. Tästä ei ole edes kovin pitkä aika, kun viimeksi lätkyttelin vanhalla GameCubellani tuon pelisarjan ehkä parhaan osan, legendaarisen Twilight Princess'in läpi. Melkeinpä noissa kaikissa vanhoissa Zeldoissa on siellä pelimaailmassa alue nimeltä kadotettu metsä, Sacred Grove, tai jotain sinnepäin. Ocarina of Time'n ja ton “Hämärän Prinsessan” pelimaailmoissa nyt ainakin. Aina, kun sinne pyhään metsään syystä tai toisesta joutuu tai eksyy, taustalla soi se mystinen lyydisesti resonoiva musiikki, ja tota fiilistä lähdin tavoittelemaan, kun Python-softani pullautti ulos tämän melodian. Tuossa “huilusoundissa” on jo itsessään hyvinkin zeldamainen klangi. Noh, tietty siinä vaiheessa kun bassorekisteriin alkaa tulla eloa, tuo lyydinen klangi hieman hämärtyy – teeman perusmoodi on C lyydinen, mutta päätin aloittaa bassolinjan D:stä. Jos tulkitsee moodit tuon pohjaäänen mukaan – niin kuin oikeastaan pitäisi, koska fiilis muuttuu aika radikaalisti aina kun bassoääni vaihtuu – niin toi teema hypähtelee moodista toiseen: D miksolyydinen, B fryyginen (tää nyt on vähän siinä ja siinä...), C lyydinen ja lopuksi E aiolinen. Toi moodin vaihtuminen lyydisestä aioliseksi paljastuikin oikeastaan aika hiton toimivaksi!
V – Arpeggiokokeilu eri moodeissa
Se taitaa olla yks maailman vanhimmista jipoista biisien sorvaamisessa, että sen jälkeen, kun olet keksinyt sen eeppisen teeman, lätkyttelet siihen bassokuvion taustalle ja varioit sitten niitä bassoääniä silleen muikean kuuloisesti. Tämä judanssi ei varsinaisesti kilkattele lyydisessä moodissa, mutta käväisee siinäkin (tahdeissa 9 ja 10). Tässä on oikeastaan vain muutama erilainen arpeggiokudelma, jotka toistuvat, ja eri sointisävyt syntyvät bassoäänien vaihtelusta. Noh, voishan tällainen sävyharjoitelma käydä jonkin biisin introksi, miksipä ei? Tässä toi lyydinen klangi kuulostaa oikeastaan aika maukkaalta. Ehkä mä pikkuhiljaa alan tottua siihen, ja ehkä vielä joku kaunis päivä saan kirjoitettua kokonaisen biisin, joka soljuu railakkaasti tässä moodissa? Oon säilyttänyt tän kudelman ihan vain siksi, että tässä käy hemmetin hyvin ilmi, miten toi lyydinen moodi on kuin onkin astetta kirkkaamman kuuloinen kuin vaikkapa jooninen. Vaikka tää kudelma käy välillä mollimoodeissa (aiolisessa nyt vissiin ainakin), on ton alun joonisen tapailun ja sit ton lyydisen osion välillä vissi ero äänimaisemassa. Sen kuulee heti aika selkeesti, miten moodi kirkastuu pykälää valovoimaisemmaksi, kun lyydinen kuvio alkaa nakuttelemaan.
Itseltä löytyy taustaa aika lailla enemmän tuolta viiksiprogen, huumoripunkin, post-metallin ja muun raskaamman atmosfääriprogeilun puolelta. Eihän lyydinen moodi hevin soittoon istu, häh? Noh, ainakin tällaiset biisiesimerkit löytyi aika helposti:
Led Zeppelin: Dancing Days (intro)
Noh, toi Plinin styge taitaa koukkia aika monen eri moodin kautta. Muistan joskus nuorena kitaristin alkuna lukeeni jostain Guitar Player -lehdestä, ett Steve Vai tais diggailla lyydisestä moodista erityisen paljon, mut siit on vähintään 30 vuotta vierähtänyt aikaa, joten voin muistaa väärinkin. Yleisesti ottaen tää moodi ei taida olla kovin suosittu metallibändien sävyvalikoimassa, koska sillä on erityisen "kirkas" klangi - ja metallin täytyy olla synkkää, eiks niin? Toi Erra on siitä erikoinen proge-metalcore-mikälie orkesteri, ett niiden tosi monessa biisissä kuulostais olevan framilla just lyydiset sävyt. Mahdoton sanoa varmaksi, kun pitäis koittaa plokkailla niitä kuvioita lennosta - ja kitarabiisien plokkaaminen hiirellä klikkailemalla on vähän no-no. Ensi kerralla sukellan miksolyydisen moodin maailmaan. Sekään ei ole ollut se tavanomaisin työkalu meikäläisen sävypaletissa, joten katsotaan, miten äijän käy...
Adios!
PS. Oli pakko palata vielä rutisemaan tähän vanhempaan postaukseeni... Ajattelin nimittäin tuossa hieman "lepuuttaa" aivojani Pekka Pohjolan "Harakka Bialoipokku"-räiskäleen kimuranttien biisien plokkaustalkoilta - ja otin työn alle vaihteeksi jotain kevyempää, vähän niin kuin sivuprojektiksi - tuo "pääprojekti" jatkuu vielä jokusen biisin verran! Bassokenraalin "Visitation"-levy on myös yksi suosikkejani, joten aloitin siitä, heti levyn avausraidasta. "Strange Awakening" alkaa teemalla, joka soljuu kivasti kuulostaen aivan siltä, että se menisi about C doorisessa. Muutaman kierroksen jälkeen, ennen kuin bändi lähtee kunnon pauhulla messiin, teema koukkaakin aika maukkaan kuuloisesti C lyydisen puolelle - tai niin ensialkuun sen tulkitsin. Pianon oikea käsi tapailee doorista melodiaa, mut vasuri koukkaa jo heti alussa vähän lyydisenkin puolelle; tai noh, bassline nousee kromaattisesti ylöspäin, joten se koukkaa vähän kaikenlaisten moodien puolelle: lyydisen, aiolisen, doorisen... ja minkä viel? Noh, sitten kun big band alkaa vetää uniksessa sointuja intromelodian jälkeen, sointukierto onkin:
F# - E - D - C - Bb - C - D - E
Merkkasin soinnut tarkoituksella noin, ett joukossa vilisee sekaisin #- ja b-merkkejä, koskapa: F# vihjaa tuossa kohtaa, että moodissa neljäs sävel on korotettu (#4) ja sit taas Bb vihjaa, että seitsemäs sävel onkin alennettu (b7) - eli moodina oliskin lyydinen dominantti!
Noh, tuossahan on itse asiassa kokosävelasteikko soinnutettu vain duurikolmisoinnuin. Kokosävelasteikkohan on tavallaan ylinouseva lyydinen dominantti ilman kutossäveltä, ja sen jokaiselle sointuasteelle muodostuis oikeasti korotetulla femmalla varustettu ylinouseva duurikolmisointu, mut tässä armoitettu säveltäjä onkin katsonut parhaaksi soinnuttaa ton kuvion normiduurisoinnuin. Soinnut muutamissa kohdin lipsahtavat lyydisestä dominantista siis ulos, mut siitä kai tulee just toi fuusio-progelle tuoksahtava klangi tohon kiertoon. Tohon kokosävelasteikkoon tulen perehtymään vähän lisää sitten, kun vuoroon tulevat napolilainen duuriasteikko ja sen eri moodit.
Noh, sit vois fundeerata tota intron teemaakin vähän uudesta vinkkelistä: lyydinen dominantti on melodisen mollin 4. moodi, ja tuossa intron teemassa ne vaihtuvat sävelet ovat (melodiassa, ei basslinessa!) kutonen ja seiska - eli biisihän näyttäisi menevän melodisessa mollissa tuolla perinteisellä kaavalla: ylöspäin 6. ja 7. sävelet ovat alentamattomia ja alaspäin tultaessa alennettuja. Tuossa introssa ei viel tuo alennettu 7. sävel käy ilmi, joten sen vois äkkiseltään mieltää lyydiseksi judanssiksi. Toi sävyn muuttuminen tuossa kohtaa, kun doorinen klangi vaihtuu lyydiseksi, kuulostaa kyl erittäin maukkaalta! Ei mul muuta, adios, taasen!
Kommentit
Lähetä kommentti