Bysanttilaisissa tunnelmissa

Tälle maailman synkimmäksikin asteikoksi tituleeratulle moodille kuulin nimen suhteellisen myöhään, vaikka olinkin siihen tiedostamattani törmännyt vuosien varrella useampaankin otteeseen. Sen ominaisklangi tulee hienosti esiin vaikkapa itäisen Välimeren alueelta peräisin olevassa kansanlaulussa “Misirlou”, joka tietty täällä Peräpohjolassa on ihmisille tutumpi Dick Dalen versiointina ja Tarantinon Pulp Fiction -leffan tunnarina. Sit esimerkiksi Rainbow'n klassikkobiisi “Stargazer”, vaikka jolkotteleekin enimmäkseen fryygisessä dominantissa, kipaisee kitarasoolossa myös tämän kaksoisharmonisen duurin puolelle. Richie Blackmore oli ilmeisen tykästynyt tän moodin soundiin, koska sitä kuullaan myös toisessa Rainbow-stygessä, “Gates of Babylon”-biisin introssa ja kitarasoolossa. Jostain luin, että Blackmore olisi itse kutsunut näissä biiseissä käyttämäänsä asteikkoa nimellä “Half-Turkish Scale”, mut sitä ei perimätieto kerro, viittasiko jäbä nyt sit tohon fryygiseen dominanttiin, joka kappaleissa vahvasti on framilla, vai tähän “bysanttilaiseen” asteikkoon (tolla nimelläkin tätä kaksoisharmonista duuriasteikkoa näkee usein kutsuttavan). Myös Opethin tuotannossa tän moodin ominaisklangiin voi törmätä (ainakin) kahdessa eri biisissä: “Heir Apparent”-stygen introssa sekä ehkä universumin kovimmalta progemetallilevyltä, bändin 2000-alussa ilmestyneeltä “Blackwater Park”-rieskalta, löytyvässä biisissä “Bleak”. Netin musiikkifoorumeilla sit taas kiistellään tulisesti siitä, edustaako Miles Davisin biisi “Nardis” tätä soundia vai pikemmin fryygistä dominanttia. Nää kaksi moodia ovat kyllä hieman sukulaissieluja – jollain klassisen musiikin teoriasivulla törmäsin esimerkkiin, jossa (saattoi olla jostain Bachin biisistä) moduloitiin aika buenosti fryygisestä dominantista kaksoisharmoniseen duuriin – eli vanhat klasarimestaritkin olivat sinut tän moodin kanssa! Unkarilaisen säveltäjämestari Bela Bartokin “Romanian Folk Dances”-teoksessa tää moodi tulee myös vastaan. Kuuleman mukaan myös Hans Zimmerin säveltämä leffasoundtrack “Dune” käväisee vahvasti tän moodin tunnelmissa paikka paikoin; yritin vähän YouTubesta fiilistellä, mut paha mennä varmuudella vannomaan, missä kohdin moodi tuli framille, kun tuossa äänimaisemassa on aika mystinen klangi about koko ajan. Claude Debussy'n tuotannosta löytyy useampikin biisi, joissa tää moodi esiintyy: “Soirée dans Grenade”, “La Puerta del Vino” ja “Sérénade Interrompue”.

Sit tietysti muissa musiikkikulttureissa tälle moodille on omat vastineensa, missä milläkin nimellä: Bhairav Raga, Mayamalavagowla, Hijaz Kar. Myös “mustalaisduuriksi” tätä näkee kutsuttavan internetin teoriasivustoilla. Toi “kaksoisharmoninen duuri” on tietty siitä mielekäs nimitys, että jo nimestä voi päätellä jotain: harmoninen kun viittaa asteikkoterminä siihen, että asteikossa esiintyy kahden sävelen välillä puolentoista sävelaskeleen (augmented second, ylinouseva sekunti eli #2) hyppy. Tässä asteikossa nämä ylinousevat sekunnit esiintyvät 2. ja 3. sävelen sekä 6. ja 7. sävelen välissä. Kuten noiden muidenkin suht synkkäsävyisten moodien kanssa on tullut jo huomattua, tällaiset kudelmat sopivat erityisen hyvin ilkeiden heviriffien sorvaamiseen – sointukiertojen sommittelu tällaisten intervallien kanssa on sit hieman haastavampaa. On sanomattakin selvää, että kokonaisen biisin tunkeminen tähän moodiin olisi aika hapokasta – sekä säveltämisen ett todennäköisesti myös kuuntelemisen kannalta - mut sellaiset lyhyemmät visiitit tähän moodiin toimivat kyl.

 Tätä moodia, kun oon tässä jo hyvän tovin yrittänyt pyöritellä, oon huomannut kaikenlaista jänskää. Kaksoisharmoniseen duuriasteikkoon on ikään kuin sisäänrakennettuna toi paljonpuhuttu tritonuskorvaus – eli kromaattinen, laskeva liike dominanttiseiskalta alaspäin. Tässä moodissa saa nimittäin askarreltua just tällaisen kudelman, esimerkiksi C:ssä näin: Db7 – Cmaj7. Sit, kun levittää tän moodin sävelet kahden oktaavin matkalle ja vähän yyteröi, miten ne sävelet asettuvat vaikkapa pianon koskettimistolle, ei voi olla huomaamatta, että pohjasävelen ympärille muodostuu hauska symmetrinen kuvio, joka sävelaskelin kirjoitettuna menee puolisävelaskel + ylinouseva sekunti, kumpaankin suuntaan. Sit, jos kelais, miten tästä moodista pääsee mahdollisimman pienin siirroin moduloimaan muihin moodeihin, toi edellämainittu fryyginen dominantti on aika liki, samoin kuin harmoninen duuri. Tää moodi vois olla toisella tavalla merkittynä nimittäin myös harmoninen duuri b2 tai fryyginen dominantti #7. Toi johosävel kuitenkin, jos sitä harmoniassa tai melodiassa nostaa kovinkin vahvasti esiin, hälventää kyl moodin vienon fryygistä klangia aika tavalla; muutenhan tää menis helposti jonkinlaisesta fryygisestä derivaatiosta.

Rick Beato on väsännyt videon tästäkin kanta-asteikosta ja sen moodeista:

https://www.youtube.com/watch?v=SXr4zsrJGks

Heppu liruttelee videolla kyl tosi mageita juttuja, tuollaisia impressionistisia klasari/leffamusahommia, mikä tietty meikäläistä kiinnostaa enemmän kuin ilkeiden heviriffien askartelu. Jos tän moodin haluaa harmonisoida sen synkästä perusluonteesta huolimatta, siitä saa helpoiten tällaisen nipun näppäriä nelisointuja esimerkiksi C:ssä:

            Cmaj7 – Dbmaj7 – Em6 – Fmmaj7 – G7(b5) - Abmaj7#5 – Bsus2(b5)

Eihän tää nyt näytä yhtä niin haastavalta setiltä kuin mitä vaikkapa ylinousevat lyydiset pienin lisämaustein soinnutettuna. Sellaista “funktionaalista harmoniaa” näiden sointujen kanssa lienee turha ees yrittää – ton V asteen vähennetyn dominanttiseiskan voi purkaa I asteelle ja siinäpä se sit melkein onkin. Pakko se on myöntää, ett aika vähän mitään huikean kuuloisia sointukiertoja tässä moodissa on päässyt syntymään, ainakaan viel toistaiseksi. Mut tässä kuitenkin muutamia klippejä ideoista, jotka oon työstänyt noiden Python-kikkareiden pohjalta:

I – Atmosfäärikitarointia (E Byzantine)

Tästä tuli modattua atmosfräärinen kitaranyppäily. Sitä tosin en tullut tarkistaneeksi, onko nää soinnutukset ees kitaran normivirityksellä soitettavissa. Soinnut nimittäin näyttävät kohtalaisen hapokkailta jo ihan reaalisointumerkintöinäkin:

"intro":

            Emaj7 - Fmaj9 - G#m(b6) - Cm/G

Eli:

            I7 - bII9 - iii(b6) - bvi

sit toi "A-osa":

            Emaj7(b13) - Fmaj7 - F9 - G#m - G#+ - G# - C/G - Cm/G

            (ja lopukkeessa toi jatkuu viel:)

            F#7#11 - F#13#11 - Em(add9)

Eli:

            I7(b13) - bII7 - bII9 - iii - III+ - III - bVI - bvi

            #II7#11 - #II13#11 - Im(add9)

Lopussa vaihtuu moodi duurista molliin, enkö oikein tiedä miten se pitäis merkitä silleen "oikeaoppisesti" tolppamerkein; sillekin kai on joku olemassa oleva käytäntö, koska käsittääkseni klasarimusan puolella se on aika yleistä, että sointukadenssi loppuu duurissa molliin ja päinvastoin.            

Ehkä sitä jonkinlainen voicing löytyisi näistä soinnuista kitaran otelaudaltakin. Tän sointukierron päälle sit jotain Joe Satriani -tyylistä tykittelyä? Tästä fiiliksestä tuli etäisesti mieleen Satrianin yks kasarilätty, “Not of This Earth”. Ellen aivan väärin muista, sillä oli just tällaista atmosfäärikehittelyä jossain tosi eksoottisissa moodeissa. Pitänee kaivaa toi rieska tuolta hyllystä ja tarkistaa asian laita.

Tässä kudelmassa on viel B- ja C-osakin:

            B-osa:

            Em(add9) - Em - G/E (neljää kertaa tää kuvio)

            Em(add9)/Bb - Em/Bb - Ebmaj7#5/A

            Em(add9)/G - Em/G - Ebmaj7#5

            C-osa:

            Am9 - Cmaj7(b5)/G# (pari kertaa tää kudelma)

            Cmaj7/E - Cmaj7(b5)/F# - Am9 - Cmaj7(b5)/G#

Kuten näkyy, tää menee sit jo ihan toisessa moodissa, mut nää sointukuviot sopi ton bysanttilaisen näppäilyn perään aika nätisti. Toi B-osa vois mennä harmonisessa E-mollissa, kun siinä näkyis vilahtavan Eb - mitä nyt "turnaround"-kohdassa myös Bb. Sit toi C-osa on jotain A-mollihuttua. Harmoninen A-molli vois osua aika lähelle...mitä nyt bassokulku koukkaa lopussa F#-sävelen kautta, joka osuis paremmin melodiseen A-molliin. Noh, sillä ei tässä kohtaa liene sen suurempaa väliä, kun skuupin alla on kaksoisharmoninen duuri. 

II – Aquatic Vibes in E Byzantine

Tää vibrafonihimmeli perustuu pitkälti kahden soinnun pyörittelyyn, joskin noita korusäveliä vilisee sit jos jonkinlaisia tossa äänikudelmassa. Sointukierto on suurin piirtein näin:

            E – E+ - Cm | E+ - Csus4 | Emaj7#5 – Em(b9) – C5(b6)

Eli tolppa-analyysina about:

            I - I+ - bVIm | I+ - bVIsus | Imaj7#5 – Im(b9) – bVI5(b6)

(Älkää välittäkö näistä kerettiläisistä merkinnöistä...)

Lopuksi lätkäisin vähän leffascoremaista synameininkiä ton pimpparautakudelman ympärille. Mihin tätä ideaa sit lähtis tästä eteenpäin kehittelemään on täysin hämärän peitossa. Ei tää kovin hikistä rock-soundia ainakaan ole. Jotain elokuvamusiikin tyylistä modaalista äänimaisemointia tästä luulis saavan aikaiseksi, joten jääköön nyt viel hautumaan.

III – Nylon-riffi (A# Byzantine-esque)

Tällainen riffi putkahti ulos, kun pyöräytin ton Python-aparaattini taas käyntiin. Jotenkin tää soundas kitaralle sopivalta idealta, joten vaihdoin MIDI-pianon akkariin ja vähän hienosäädin tota melodista kudelmaa. Täähän menis melkein tällaisenaan jonkin vanhan liiton hevibiisin introsta. Jos tätä kuviota viel variois muutaman kierroksen verran, niin kyl tän perään vois lähtee sit kurottelemaan 1980-luvun sankarihevimaisemiin. Kun kerran bysanttilaisesta moodista pääsee niin vaivattomasti fryygiseen dominanttiin, vois kehitellä tän jatkoksi sellaista “Powerslave”-aikakauden Iron Maiden -soundia: egyptiläistä faaraomeininkiä ja terssikitaroita. Avot! Sellainen pikkufiba tän kanssa pääsi syntymään, ett kun tota arpeggiokuviota modailin, niin se just tolla I asteen soinnulla vähän eksyy moodista ulos. Jos noi nyppäilyt mieltäis soinnuiksi, kierto olis suurin piirtein seuraavanlainen:

            Bbm7 – Fm6(b9#5) – Amaj13(#5) – Bbm7

Eli:

            bIIm7 – bVI6(b9#5) – Imaj13(#5) – bIIm7

Tossa Amaj13(#5) soinnussa on kyl se moodin b6-sävelkin (F) mut on siinä se peruskutonenkin (F#), joten onhan toi vähän hassu kuvio. Muuten toi nyppäily menis kyl ihan moodin sävelten sisällä. Ehkä mä viel kokeilen, miltä se kuulostaa, jos ton F#-sävelen vaihtaa joksikin toiseksi... TAI ennen kuin kokeilen MIDI:nä yhtään mitään, fundeeraan vähän, miten tällainen nypläys kääntyis mahdollisesti kitaran otelaudalle ilman, ett tarvii hommata sormiin pidennyksiä.

IV – Ambient Plateau in D Byzantine

Vaik ehdin jo hieman manailla tän moodin harmonisoinnin kenkkumaisuutta, tällaiseen hidastempoiseen eksoottisesti vellovaan äänimaisemointiin tää moodi on aivan omiaan. Tässä sointukierrosta ei ees tullut niin kummallinen:

            D – Ebmaj7#11 – Gsus2 – Am7 – Fmaj7 – Bbmaj7

Eli:

            I - bIImaj7#11 – IVsus2 – Vm7 – IIImaj7 – bVImaj7

Ilman tota bII asteen lyydistä sointua, nää soinnut olis melkeinpä sitä simppeliä “ripari, akkari & nuotio”-osastoa. No, ehkä toi Gsus2 on kitaralla hieman hankala soittaa, ainakaan samalla sointuhajotuksella kuin tässä: jos nyppää G-sävelen paksun E-kielen 3. nauhalta ja jättää sit paksun A-kielen soimaan siihen viereen niin onhan se intervallina sekunti, mut... noin matalalta soitettuna näin pienet intervallit tuppaavat kuulostamaan vähän tukkoisilta ilman säröäkin. Sen femmankin siihen sais, kun antais D-kielen soida vapaana, eli mähän puhuin ihan skeidaa: kyl teoriassa Gsus2-sointu onnistuu kitarallakin ihan normivireessä tollasella klusterimaisella voicingilla, kuten se yleensä pianolla soitetaan. Kappas vain! 

Fmaj7-sointu tietty vähän lipsahtaa moodista ulos, mut ei kai se oo niin vakavaa...

Lopuksi naputtelin vähän jotain itämaistyylistä luuttua tai mitä lie dilsan läpi melodiaksi. Vaik tässä moodissa on mun mielestä enemmänkin mystinen viba kuin varsinaisesti sellainen Lähi-Itään viittaava meininki, onnistuu näköjään sellainen hiekkadyynimusisointikin tässä moodissa aika iisisti. Kai se on aika paljon kii sit siitä, kuinka vahvasti sitä b2-säveltä tuo framille. Ton pohjasävelen kummallakin puolella kun on heti puolisävelaskelen päässä seuraava sävel, saa tähän moodiin sellaisia kromaattisia juoksutuksia helposti - ja ne viel pysyy moodin sisälläkin! Algerialainen molli on myös sellainen, mut se onkin sit jo oktatoninen moodi/asteikko, ja siinä se ylimääräinen kahdeksas sävel istahtaa "blue noten" tavoin nelosen ja vitosen väliin...eli periaatteessa algerialaisessa mollissa pitäis pystyä loihtimaan vaikka vanhaa swing/blues-soundia? Noh, kattellaan, kunhan sinne asti pääsen.

V - Modulaatiosukka fryygisestä dominantista bysanttiin

Pakkohan se oli sit viel kokeilla, miten toi edellä mainittu modulaatiosukka fryygisestä dominantista tähän kaksoisharmoniseen duuriin luonnistuu - ja aika hyvältähän tää kuulostaa, jopa näillä Logicin kusisilla kitarasoundeilla. Tässähän voisi olla jopa saumaa kehitellä tästä nopeasti kyhätystä kudelmasta hieman pidempikin kitarakuvio, kunhan viel tarkistan, että nää voicingit ovat ylipäänsä soitettavissa ilman ylimääräisiä sormia ja standardivirityksellä. 

Joo, tää moodi ottaa viel oman aikansa, ett tän kanssa pääsee kunnolla sinuiksi. Ehkä tää sittenkin sopis paremmin kitaran kanssa työstettäväksi; noi esimerkkibiisien riffittelyt tässä moodissa soundaavat kaikki todella maukkaille, mut pianolla tää moodi ei aivan meinaa lähtee samanlaiseen kiitoon. Varsinkaan nyt, kun hiirellä klikkailemalla ei varsinaisesti mitään impressionistisia juoksutteluja à la Claude Debussy tai Frédéric Chopin paljoo duunailla. 

Ens kerralla sit viel astetta eksoottisempaan soundiin, kun skuupin alle pääsee kaksoisharmonisen duuriasteikon 2. moodi, joka on vaihteeksi jotain lyydistä. Adios.