Lyydinen Dominatrix
Tässä postauksessani otan syyniin melodisen mollin 4. moodin. Tälläkin moodilla on muutamia eri nimityksiä, internet-lähteen valveutumisen asteen mukaan. Lyydinen dominantti lienee se yleisin; joskus harvoin törmää myös termiin Mixolydian #4, mut se taitaa olla ainakin klassiseen musiikkiin vihkiytyneiden fariseusten ja kirjanoppineiden piireissä pannaan julistettu nimitys. Ainakin, jos noita somen keskustelurinkejä on uskominen. Tiedä sit miksi, koska tässä moodissa on tavallaan lyydisen (#4) ja miksolyydisen (duuriterssi + b7) klangia kumpaakin. Harmonisessa mielessä moodilla on aika dominoiva soundi – askartelee tästä moodista sitten millaisia sointulaajennuksia tahansa niin niissä on kaikissa melkeinpä väistämättä dominanttisoinnun viba. Oon huomannut, että tuolla isossa maailmassa jazz-kyöstit aika usein siksi kutsuukin tätä moodia tolla kerettiläisellä nimityksellä. Varsinkin pianolla tästä moodista saa tislattua maukkaalta kuulostavia sointuja – V7#11, V9#11 ja V13#11. Toi vika sointu kuulostaa paperilla aika hirvittävältä trigonometriseltä funktiolta, mut jos sen sointuhajotuksen tekee niin, ett esimerkiksi C:ssä vasen käsi soittaa C7-soinnun muodossa 1 – 3 – b7 ja oikea käsi soittaa sit päälle tavallisen D-duurikolmisoinnun. Joo, jazziahan tää on – ihan sitä itseään. Mut voi tässä moodissa koittaa askarrella muutakin kuin vanhalle kieltolain aikaisella salakapakalle tuoksuvaa jatsimusiikkia – moodista saa esimerkiksi C:ssä päkerrettyä seuraavanlaisen nipun kolmisointuja ulos:
C – D – E dim – F# dim – Gm – Am – Bb+
Kyl näil luulis saavan aikaiseksi jotain järkevää; eihän nää soinnut nyt niin hirveitä oo, eihän? Löysin eräältä sivustolta muutamia tyypillisiä jazz-kiertoja, joissa viljellään lyydistä dominanttia:
1. Imaj7 – II7
2. Imaj7 – IV7
3. Imaj7 – bVII7
4. ja sit perinteisen II-V-kierron voi aina lopettaa I7 sointuun
Tohon ensimmäiseen tapaukseen törmää esimerkiksi Dave Brubeckin klassikkobiisissä “Take the A-Train” (eli suomeksi “Ota Atrain”, eiks niin?) ja vaik bossanova-klassikossa “Girl From Ipanema”. Sit tohon kolmoskeissiin törmää biiseissä kuten Quincy Jones: “Killer Joe”. Toi vimosin on näistä itselle se kaikkein tutuin ja tykätyin. Biisi soi jostain syystä aika tiuhaan Radio Cityn taajuuksilla joskus ysärin puolivälin tienoilla, ja siksi se tuli kirjaston levylaareista etsittyä tarkempaan kuunteluun. En tosin koskaan löytänyt just sitä versiota, minkä olin radiosta kuullut. Enää en tietenkään ees muista, kuka sen version esitti - ei tainnut olla Jones itse, tai jos oli, versio oli joku uudempi - ei se orkkisversio jostain vuosikymmenten takaa. Noihin aikoihin radiostakin kuuli kaikenlaista jänskää - muulloinkin kuin aamuyön pikkutuntien erikoisohjelmissa, kuten Avaruusromua, Njassan "Hämärän Rajamailla", ja mitä niitä nyt oli.
Tätä moodia näkee kutsuttavan usein myös nimellä overtone scale, ja tää nimitys puolestaan sit vissiin periytyy jo tuolta aikojen ja Uralin takaa, jostain Siperiasta ja Tuvan seudulta (onko sekin Uralin takana, en tiedä) ja nimenomaan tuvalaisesta kurkkulauluperinteestä, sen overtone singing -muodosta varsinkin. Viime ja toissa vuonna osallistuin itsekin parille kurkkulaulukurssille - toisen veti kotimainen kurkkulaulun grand ol' man, Sauli Heikkilä, se oli vieläpä täällä meikäläisen kotikulmilla Hyvinkäällä - ja noilla opeilla sain kargyra-tyylisen kurkkulaulun jo luistamaan jotenkin ja kutenkin, aina lyhyitä siivuja kerrallaan. Sellainen The Hu -tyylinen khoomei-kurkkulaulu ei oikein vieläkään luonnistu, vaik sitä aina silloin tällöin yrittää vähän treenailla. Näin ton mongolialaisen kunnollista ja aitoa warrior-metallia louhivan bändin Tuska-festareilla, oliks se nyt toissa vuonna, ja oli kyl melkoisen kovaa laittoa! Bändin mongolimetalli kuulosti livenä todella rouhealta - ja bonarina bändi vetäisi viel Metallica-coverinkin.
Länsimaiseen sävelpalettiin tän moodin ujuttivat 19. vuosisadalla eläneet aikansa klasariskenen superstarat Franz Liszt ja Claude Debussy. Myöhemmin sitä ovat hyödyntäneet klasariheput Igor Stravinsky, Béla Bartok ja Karol Szymanowski. Eli periaatteen tasolla tällä skaalalla pitäis pystyä loihtimaan jos jonkinlaisia “tiloja”. Näistä edellämainituista tyypeistä esimerkiksi Bartok duunaili aikamoisia sävelhimmeleitä hyödyntämällä ns. kultaisen leikkauksen sääntöä ja kaikenlaista muuta mystistä. Joo, amerikkalainen progekatras Tool ei suinkaan ollut ensimmäinen tapaus, joka on osannut hyödyntää Fibonaccin lukujonoa säveltämisessä. Just Bartok (muiden muassa) harrasti tällaista mystistä numerologiaa sävellyksissään. Voisiko tästä siis päätellä, ett tää lyydinen dominantti olis erityisen otollinen tällaisiin numerologisiin biiseihin? Mene ja tiedä. Ehkä pitäis itsekin kokeilla. Käytännön tasolla tän moodin lyydinen domina-sävy tulee ilmi varsinkin tritonuskorvauksissa ja V asteen välidominanteissa silloin, kun peuhataan duurissa. Ton tritonuskorvauksen pitäis olla meikäläiselle ihan tuttu juttu, mut en nyt tähän hätään muista, miten se virallisesti määritellään; nuorempana tuli harrastettua happojatsivaiheeni aikana paljonkin näitä korvauksia, vaik en silloin ees vielä tiennyt mitä ne teorian tasolla olivat. Ne vain kuulostivat pirun maukkailta.
Lainaanpa tähän sen virallisen määritelmän Wikipediasta:
"Tritonuskorvauksella tarkoitetaan musiikissa dominanttiseptimisoinnun korvaamista siitä tritonuksen päässä olevalla toisella dominanttiseptimisoinnulla."
Eli esimerkiksi: G7 - Db7. Käytännössä - niin kuin noissa omissa jutuissakin yleensä - toi tarkoittaa II - V - I -kierrossa sitä, että II asteelta tipahdetaan puoli sävelaskelta alaspäin tähän tyyliin: Dm7 - Db7 - Cmaj7.
Sittemmin olen pyrkinyt hieman hillitsemään sen viljelyä aivan jokaiseen biisiin. Tossa opinnäytetyössä, josta jo aikaisemmin mainitsin – Modernin Kitaristin Väripaletti (Jamk, 2021) – mainitsee tän moodin yhteydessä myös erityisen keissin nimeltä backdoor-dominantti. Oon joskus aikaisemminkin tähän musiikkitermiin törmännyt internetissä, mut se on jäänyt vähän hämärän peittoon, mitä se tarkoittaa. Nimityksestä tulee lähinnä mieleen jotain kaksimielisiä letkautuksia. Otanpa siis tässä kohtaa asiakseni tarkistaa senkin:
"Jazz-harmoniassa sointukierto iv7-soinnusta bVII7-sointuun ja siitä I asteelle on lempinimeltään 'backdoor-dominantti'." (Suomensin englanninkieliseltä Wikipedia-sivulta)
Eli C-mollissa siis kulku: Fm7 - Bb7 - Cm.
Tiedä sit, vaik olisin tietämättäni tuollaistakin sointukuviota joskus käyttänyt itsekin. Silloin, kun vasta opettelin kitaransoittoa ja viel myöhemminkin kiippareilla veistelyä, biisinteossa hyödyntämäni metodi oli pääasiassa sen klassisen "yrityksen ja erehdyksen" kautta löytää sointuja, jotka soundaa hyvältä peräkkäin. Sittemmin oon opiskellut omin päin teoriaa sen verran, ettei nyt tarvii ihan jokaista mahdollista sointuvaihtoehtoa käydä läpi löytääkseen hyviä komboja. Toki vieläkin - varsinkin silloin, kun yritän soinnuttaa näitä Python-kudelmia, haeskelen sointuja ihan korvakuulolta - ehkä siksi nää meikän MIDI-klipitkin eksyy niin usein ulos moodista.
Noh, nää omat viritelmät ei tällä kertaa lipsahtaneet ihan niin jazzeihin meininkeihin kuin viimeks, mut mistäs sitä tietää, vaik äityisin kehittelemään jostakin ideasta vielä eeppisen hardbop-suiten, jossa on ainakin 12 eri osioita. Näillä muusikon avuilla sen säveltämiseen menee luultavasti koko loppuelämä, mut pitäähän elämässä olla tavoitteita, häh?
I – Dirty Eye-Liner (Eb Lydian Dominant, muka...)
Ainoa edes etäisesti jazzille tuoksahtava piirre tässä kudelmassa vois olla toi riffittelyn tahtilaji, joka on 9/8 – ja sit tietty loppupuolella taustalle hiipivä pianosointukuvio, jossa soinnut on kaikki jazz-tyyliin 7sus4-kvarttipinoja. Noh, se lienee pienin synti tässä kohtaa, koska menin sorvaamaan tota melodista kuviota sit inspiraatiopäissäni niin rankasti, ett se hypähti pois lyydisestä dominantista; kun synabasso alkaa jauhaa omaa kuviotaan G:stä, tän kudelman ominaisklangi on yhtäkkiä G puolidimiä. Hupsista, saatana...
II – Heavy Jazz (Gb Lydian Dominant)
Tässä on sit viel vähän lisää kvarttipinottuja jazz-sointuja:
Eb7sus4 – E7sus4 – Dbmaj7(sus4) - Gbsus2
Sit viel sointukiertokin on 6 tahtia pitkä, mikä vähän sotii tota “biisin” 4/4 tahtilajia vastaan kuulostaen melkein kolmijakoiselta hommelilta. Ehkä tää on kuitenkin enemmän “progea” kuin jazzia? Sattumalta tuli tiedoston nimeksikin yks Pekka Pohjolan vanhoista progerieskoista, muistaakseni sielt 1990-luvulta? Vai oliks se jo ysäriä? Vanha ei muista. Bassline tuplaa tässä tota teräskielisen akkarisoundin kutomaa kudelmaa, aluksi korostaen C-säveltä (se lyydisen klangin luova #4) ja sit sen perään Gb-säveltä eli moodin perussäveltä. Se Lydian Dominant -klangi tulee sit E-sävelestä, johon kuvio koukkaa aina silloin tällöin - ja varsinkin tosta E7sus4-kvarttipinosta. Melodia on jotain dilsan läpi nakuteltua, dempattua sillisalaattia, jonka tekaisin nopsaan täytteeksi - ei mitään erityisen koukuttavaa, kunhan leikittelin sillä, että se rytminen kuvio lähtee eri iskuilta. Sehän on yks aika käytetty jazz-kikka. Muistaakseni se oli "Jazzlantis"-lätyllä, millä Iiro Rantalan -liidama Trio Töykeät coveroi Charlie Parkerin vanhan klassikkobiisin "Donna Lee" niin, että ne bebop-melodia alkaa aina "väärällä" iskulla - ja aika mageestihan se toimi! Saman tyyppisiä covereita löytyy SunTuubista about 13 tusinaan, joilla jatsarit veistelee ikonisia melodioita väärille iskuille.
Noh, tästä tuli ihan läppäjuttu. Kelasinkin ensin, ett ois pitänyt nimetä tiedosto mielummin “Slap That Ass, Bitch!” Kenties tässä pääsi hieman vaikuttamaan ajatuksenjuoksuuni se, että naapurin tuurijuopoilla oli taas kerran jotain perhedraamaa käynnissä ja kuulin ohuiden paperiseinien lävitse kaikenlaista “jännää”... Noh, hassunhauska bassline tästä ainakin kehkeytyi, ja se menee lyydisessä dominantissa – toi muu sekoilu on sit just sitä: sekoilua. Sit oli ihan pakko valita bassosoundiksi Logicin släppibasso, vaikka se on oikeastaan aika hirveän kuuloinen. Muistan, kun ensi kerran kuulin kotimaisen psykeryhmä Texas Faggot'in ekaa levyä kaverillani ja yhdessä levyn biiseistä jätkät olivat kylmästi valinneet bassosoundiksi tällaisen “General MIDI”-släppibasson, repesin aivan totaalisesti. Frank Zappa kyseli aikoinaan ihan aiheellisesti, kuuluuko huumori musan tekemiseen. No, tottakai kuuluu!
Näistä lyydisistä moodeista tämä osoittautuikin vähän hankalaksi tapaukseksi, joten näytteitä ei ole tarjolla enempää. Ehkä tää on ollut näistä lyydisistä moodeista se eniten old-school jazz, joten ehkä siksi ei oikein lähde meikäläiseltä; joo, toi mun Pythonizer suoltaa kyllä vaikka minkälaisia kikkareita tässäkin moodissa, mut niille pitäis osata sit viel tehdä jotain järkevää. Kuuntelen kyl sujuvasti 1950- ja 1960-luvun jazzia oli etuliitteenä sit melkein mikä vain termi: smooth, cool, modal, hard bop, ja mitä niitä nyt oli. Itse en osaa sellaista kamaa tehdä vaikka kuinka haluaisin. En pahis pahakseni, jos joku kaunis päivä saisin valmiiksi jonkun vintage-tuhnun jazz-eepoksen vaik Charlie Mingusin tyylillä, mut ennen kuin niin tapahtuu, täytyy viel treenailla jokunen tuhat tuntia ja opiskella näitä moodeja.
Noh, tämmöinen löytyi viel... Tää ei aivan osu oikeaan moodiin, mut liippaa sen verran läheltä, ett sopii tähän joukon jatkoksi. Moodina on oikeastaan kai jonkinlaiseksi jazz-asteikoksi laskettava "Dom7b5 Diminished". Eli yhteistä lyydisen dominantin kanssa on toi b7 ja sit b5, tavallaan (enharmonisesti sama sävel), mut tässä bebop-asteikossa on korotetun nelkun sijasta puhdas nelonen ja sit lyydisessä dominantissa on #4:n lisäksi puhdas femma, mikä tässä bebop-skaalassa on alennettu tritonukseksi. Mä epäilen, etten taida päästä noihin bebop-asteikkoihin asti ennen kuin kaikki mahdollinen tallennustila meikän online-reserveistä loppuu kesken, joten tunkaisen tän tekeleen tähän väliin.
IV - Sirkusmusiikkia (F Dom7b5 Diminished)
Noh, tarkkaan ottaen tää ei ees oo Python-kikkareesta alkunsa saanut idea, vaan pyörinyt pöytälaatikossa jo useamman vuoden - tai vuosikymmenen. Muistelen, ett olisin duunannut jonkinlaisia prototyyppejä tästä ideasta jo 90-luvun lopulla Cakewalkilla. Kai mulla jossain vaiheessa oli tästä ideoituna kokonainen biisikin, mut tää riffi on ainoa asia, mitä siitä enää muistan. Se rakentuu soinnun F7b5-ympärille. Bassline jauhaa kuviota F - C - Db - G koko ajan, mut noi arpeggiot elää tossa miten sattuu. Jos niitä yrittäin jotenkin soinnuiksi tulkita niin ne menee about näin:
F7(b5) - Cmaj6/7 - Db+(add9) - G+(add9)
Sit lopussa tulee ihan kunnon sointuja:
F7(b5)
Gm/F - Bb/C
F+
Dm7/11 - F7/A - Cm(add9) - F7
Tolppa-analyysia en taida osata duunata tästä; eihän F7 voi olla I asteen sointu, häh?
F7 olis Bb-duurin (tai mollin) V asteen sointu. Jos tän kudelman tulkitsis sen mukaisesti niin:
V7(b5) - IImaj6/7 - bIII+(add9) - VI+(add9)
ja sit noi lopun soinnut:
V7(b5)
VI7 - II9sus4
V+
iiim7/11 - V7 - iim(add9) - V7
Noh, toki tohon kuvioon syntyy silti jänskiä modaalisia muunnesointuja, kun II asteella esiintyy sekä duuri- että mollisointuja. Kai noista joku viisaampi sais jotain tolkkua.
Sellainen hämärä muistikuva mulla on, että tän sirkusmusiikkiriffin jälkeen se alkuperäinen biisi, jota ekalla kunnon humpparomplerillani sommittelin back in the day - Alesiksen 90-luvun alun lippulaivalla Quadrasynth'illä - taisi tän kuvion jälkeen alkaa louhia urkusoundilla jotain letkeää reggae-rytmiä. Aika pervoa? Noh, niin kuin vanha roomalainen komediakirjailija Terentius jo lohkaisi: "Humani nil a me alienum puto." Mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta. Jotta näin.
Joo, tän kertainen postailu jäi nyt vähän torsoksi, mut ens kerralla on skuupin alla moodi, joka ei ole lähtökohtaisesti ainakaan ihan näin haastava, joten adios siihen asti!
EDIT: löysinpäs sit kuitenkin biisin, jossa lyydinen dominantti tulee ilmi - ja vieläpä todella maukkaasti: Pekka Pohjolan "Strange Awakening", avausraita bassokenraalin "Visitation"-lätyltä. Ehdin asiasta jo vähän tarkemmin jubailla postaukseeni lyydisestä moodista, mut kertaanpa viel tähänkin, että biisin intron jälkeen vyöryvä sointukuvio (joka ei ollut ihan helpoin plokattava, kun lätty on ns. big band -musaa!) menee aika herkullisesti lyydisessä dominantissa.
Kommentit
Lähetä kommentti