Mormoninen hallisoundi
Harmoninen molli on yks näit heviperttien perustyökaluja. Toisin kuin luonnollisessa mollissa, eli aiolisessa moodissa, tässä 7. säveltä ei oo alennettu. Alennetun kutosen kanssa toi johtosävel muodostaa aika ilkeän kuuloista soundia pohjasävelen suhteen. Jossain teoriafoorumilla huomasin taannoin jonkun trollaavan sellaisella kelalla, ett nää asteikot, joissa kahden sävelen välinen “gäppi” on suurempi kuin kokosävelaskel – tässäkin toi hyppy b6:sta seiskaan on puolitoista, molliterssin verran (tai ylinouseva sekunti) – ei oliskaan oikeasti diatonisia. Siitähän varsinainen paskamyrsky nousi, mut tyypillä tais kuitenkin olla ihan relevantti pointti, ett diatoninen asteikko ei tarkoittaiskaan vain sitä, että siinä on seitsemän säveltä, vaan ett sävelten väliset siirtymät pitäis olla joko puoli- tai kokosävelaskeleen mittaisia – sitä toi “diatoninen” kai sanan oikeassa merkityksessä tarkoittaa: dia = kaksi, tonus = sävel. Tai jotain. Oli pakko tsekata Wikipediasta ja oikeassahan toi jäbä tais olla. Noh, meikä on iloisesti puhunut diatonisista asteikoista tähän päivään asti vain siinä merkityksessä, ett niissä on 7 säveltä – erotuksena pentatonisiin, heksatonisiin ja oktatonisiin asteikkoihin. Taisinpa tohon mun Python-koodiinkin kommenttiriveille nää 7-säveliset asteikot nimetä niin... Noh, virheitä sattuu paremmissakin piireissä.
Vaik vissiin klasaripiireissä harmonisen mollin katsotaankin olevan ehta sävellaji – ei vain moodi – niin silti sitä ei merkata mitenkään sävellajeille tyypillisesti etumerkein heti nuottiviivaston alkuun, vaan tarvittaessa lisätään nuottien eteen ne korotukset/alennukset sit kohdilleen ikään kuin kyse oliskin sävellajiin kuulumattomasta muunnesävelestä. Noh, esimerkiksi harmoninen C-molli olisikin aika kusista yrittää merkata etumerkein, koska käytöntönä on, että alennus- ja ylennysmerkit liikkuvat kvinttiympyrän mukaisesti: ensimmäinen alennettava sävel on B - eli harmonisessa C-mollissa sitä ei sit alennettaiskaan, vaan aloitettais alennukset vasta seuraavan vuorossa olevasta sävelestä eli E:stä. Olishan se tietty mahdollista merkata harmoninen C-molli sävellajin etumerkein alentamalla vain E ja A, mut niin ei vain tehdä. C:n kanssa se oliskin viel helppoa, muiden sävellajien kanssa ei välttämättä ihan niinkään...
Moodien ilmaiseminenihan yleisestikin nuottiviivastolla on aika kusista hommaa. Duuriasteikon moodit nyt vielä nuotintaa helposti – pitää vain tietää, minkä duuriasteikon moodi nyt olis vaik Ab lyydinen, tai F# lokrinen, ja lätkii sävellajin etumerkit sit sen mukaan. Sit kun moodina on joku eksoottisempi keissi, sanotaan nyt vaik napolilainen duuri, niin sen ilmaiseminen ei tällaiselta maallikolta ainakaan onnistu sit millään. Kai tuolla klassisen musiikin esoteerikkojen keskuudessa on olemassa jotkin salaiset sopimukset siitä, miten näitä okkultistisia moodeja vihjaillaan nuotein. Joskus yritin ottaa tästä aihepiiristä tolkkua yrityksen ja erehdyksen metodein, mut luovutin sit lopulta. Joillekin moodeille löytyy (ainakin) kaksi eri tapaa merkata ne nuottiviivastolle etumerkein – huomasin, ett joskus selviää vähemmin “accidentaalein” itse viivastolla, kun valitsi sävellajin etumerkit ajatuksella, mut todennäköisesti joku klassisen koulutuksen saanut muusikko olis saanut paskahalvauksen niistä meikän merkinnöistä, joten ei mennä tonkimaan sitä tunkiota tässä blogissa – ainakaan vielä.
Harmonisessa mollissa on jotenkin automaationa sellainen synkeän keskiaikainen fiilis – ehkä se johtuu mun kohdalla vain siitä, että viel silloin, kun opettelin soittamaan sähkökitaraa, tuli treenailtua Bachin etydejä kuusikielisellä – ja diggasin tietysti niistä ilkeimmän kuuloisista harmonisessa mollissa piipahtavista lirutteluista eniten. Sit, kun myöhemmin instrumentti vaihtui koskettimiin, treenailin joitakin noista etydeistä uudelleen mut sillä meikän visvaisella “My First Keyboard”-tyyppisellä halpis-Kawailla. Kyl sillä perusasiat haltuun sai. Mukavampi tolla muovisella humpparomplerilla kuiteski oli namutella kuin sillä Yrjö T. Pilvisen polkuharmonilla, joka lojui ensimmäisen bändini treeniksen nurkassa – SILLÄ se kipinä uuden instrumentin opetteluun itse asiassa syttyi, kun koklasin tapailla sillä rotiskolla jotain modaalista sointujen hetteikköä à la Pekka Pohjola tai Jamiroquai.
Ei mitenkään yllättävästi, harmoninen molli löytyy myös itämaisena maqam-asteikkona, nimellä Jins. En tiedä viittaako toi nimitys tässä djinneihin – noihin itämaisessa mytologiassa esiintyviin demonintapaisiin otuksiin. Onhan oktatoninen algerialainen mollikin itse asiassa vain harmoninen molli, johon on lisätty ylimääräiseksi säveleksi diabolus in musica eli b5. Jotain pahaenteistä tässä asteikossa siis on. Muunnelmia löytyy sit jos jonkinlaisia – unkarilainen mustalaismolli (harmonen molli #4), napolilainen molli (harmoninen molli b2) ja sit viel unkarilaisen duurin 3. moodina harmoninen molli b5. SE on synkän kuuloinen asteikko!
Biisiesimerkkejä harmonisen mollin käytöstä löytyy metallimusiikin puolelta varmaankin 13 tusinaan. Opethin huikealta “Deliverance”-rieskalta löytyy eeppinen “Master's Apprentices”, jossa riffitellään välillä aika tanakasti harmonisessa mollissa. Sen pääsin monen vuoden tauon jälkeen todistamaan ihan livenäkin, kun Opeth piipahti Helsingin Jäähallissa tuossa tän kuun alussa – ja oli muuten aivan jäätävän kova keikka! Vaik tulikin nähtyä bändin “greatest hits”-henkinen veto viime kesän Tuska-festareilla, oli tää The Last Will and Testament -kiertueen avauskeikka jotain vieläkin parempaa. Se uus lätty on varsin maukas sekoitus vanhaa Opeth-soundia ja sit sitä viiksiproge-aikakauden juttua. Ennen tota viime kesän vetoa en ollutkaan nähnyt bändiä lauteilla about 10 vuoteen! Se edellisin yyteröinti oli vuoden 2015 spessu, Helsingin Kulttuuritalolla, missä bändi veisteli pyöreitä täyttäneen “Ghost Reveries”-rieskan kokonaisuudessaan ja sen perään vielä setillisen vanhoja killereitä. Silloin tuli viimeksi kuultua toi “Master's Apprentices”-eepostelu.
Vanha iskelmä/jazz-standardi “Greensleeves” tapailee sekin ainakin osin tässä moodissa, samoin Rollareiden “Paint It Black”-hitin päämelodia. Sit tietty päivänpopin puolellakin törmää tähän moodiin, joskus yllättävissäkin yhteyksissä; Britney Spearsin vanha täsmähitti “Hit Me Baby One More Time” koukkaa tähän moodiin, Billie Eilish on käyttänyt moodia useammassakin biisissään, muun muassa stygeissä “Bad Guy” ja “Bury a Friend”. Amy Winehousen synkän ihana “Back to Black” masentelee harmonisen mollin sävelin ja sit vanha kunnon kasarihitin ikoninen syntikkariffi – Eurythmicsin “Sweet Dreams (Are Made of These)” - nojailee tanakasti tähän moodiin, varsinkin se biisin ikoninen syntsateema. Maukkaimmat keitokset saa tietty silloin loihdittua, kun koukkaa strategisesti vaikkapa aiolisesta harmonisen mollin puolelle aina silloin tällöin. Taidan ujuttaa näiden esittelyklippieni sekaan yhden sellaisenkin keissin. Kas tässä näitä harmonisessa mollissa generoituja musiikillisia todennäköisyysvaahdokkeita:
I – Noisy Pluck (C aiolinen & C harmoninen molli)
Tässä rakentelin Pythonilla generoidun kitarariffin ympärille aiolista äänimaisemaa, mut viimeisellä kierroksella toi pianoteema koukkaakin harmonisen mollin puolelle. Ehkä varsin onnistuneesti jopa, sanoisin. Tästä ideasta kuoriutui sen verran potentaaliselta kuulostava mollimaisemointi, että tästä voisi kuvitella askartelevansa ehkä viel kokonaisen biisinkin! Ainoa, mikä tässä tietty meikäläisen kultakorvaa isommin riipii, on toi kalsea kitarasoundi – mut Logicin VST-kuusikieliset nyt on mitä on. Voi olla, että aika on mullannut muistot, mut mun mielestä Logic Pro 8 -versiossa oli parempia kitarasoundeja, vaik eipä sillä, ett näitä sovitusdemoja olis tarkoituskaan laittaa kaupalliseen levitykseen, mut olishan se kiva kuunnella omia ideankehittelyjään edes niin, ettei väkisinkin yritä pullahtaa hieman oksennusta suuhun, vai mitä? Siksi kai oon alkanut toteuttaa näitä melodisia kudelmia mielummin jollain etäisemmin kitaraa muistuttavalla soundilla, esimerkiksi reverbissä ja/tai dilsassa marinoidulla vibrafonilla. Kohta tietty käy niin, että alan tykästyä tohon kuulaaseen vibrafonisoundiin niin paljon, ett pitää ryöstää pankki, jotta vois ostaa himaan sellaisen soittopelin! Onhan siinä(kin) tosi asiallinen soundi! Tykkään esimerkiksi kotimaisen jazz-porukan, Perko-Pyysalo Poppoon, ysärilevystä “Garden of Time” aivan tolkuttoman paljon. Severi Pyysalo tykittelee tosi maukkaasti vibrafonilla menemään. Sit toisesta kotimaisesta, jo kaiketi edesmenneestä progejazz-retkueesta, XL-yhtyeestä, soolouralle livahtanut Arttu Takalo on namutellut noilla soololevyillään aika maukkaita juttuja myös. Noista vanhan liiton jazz-kyösteistä on omaan levyhyllyyn päätynyt myös muutama vibrafonia ja marimbaa varsin mallikkaasti käskyttäneen Bobby Hutchersonin rieska jostain aikojen takaa. Näissä omissa sovitusdemoissani aika usein tuplaan vibrafoniteemat viel pianolla, ett tulee vähän tuhdimpi soundi. “Oikeassa elämässä” ei varmaan tarttis tollasiin poppakonsteihin turvautua.
Tämäkin idea on hautunut kovolla jo jonkin aikaa. Pitäis kai jo vihdoinkin ottaa tää raakile taas työn alle ja kehitellä tätä ideaa vähän pidemmälle. Toi vaihdos aiolisesta harmoniseen molliin toimii kyl sen verran messevästi.
II – Psyketrance-riffittely (Bb harmoninen molli)
Joo, niin kuin tuossa aikaisemmin tuli jo ilmi, meikäläinen diggailee vanhasta Infected Mushroomista isosti. Tää melodia ei vissiin ihan tällaisenaan putkahtanut Python-koodista ulos – tää kuulostaa vähän liian hinkatulta sellaiseksi; tai sit, jos tuli, kävi moukan tuuri, että sain tällaisen helmen! Tässähän on jo valmiiksi sellainen instant ysäripsykefiilis ja vieläpä just tonne edellämainitun sekoiluryhmän alkuaikojen soundin suuntaan, joten pitäis kai ottaa härkää sarvista ja duunata tästä kunnon jynkkyä! Sit kun sopivasti harmonisessa mollissa kilkatteleva riffi osuu kohdalle, kuten tässä, voi soveltaa tätä laiskojen konemuusikoiden vakiojippoa: nostaa basslinen ylös (tai laskee pari pykälää alas), mut pitää melodiakulun täsmälleen samana; siitä syntyy tällainen auraalinen efekti kuin tässä. Kuin sattumalta, Logicin soundipaletista löytyi aika autenttisen kuuloinen fuzz-liidisoundi just tällaiseen psyketranssahteluun. Rumpusoundit ei tällä kertaa soundaa ehkä ihan niin korviahiveleviltä. Ehkä snadisti vierastan konemusiikin tekemistä vain Logicin omilla soundeilla, vaikka varsinkin synapadit ovat tossa ES2-softasyntikassa oikeinkin maukkaita. Synabassoja löytyy muutama ihan bueno, mut sit liidiosastolla ei ole kuin ihan pari käyttökelpoista soundia – ne pitäis ruuvata itse ton softasynan parametreillä paremman kuuloisiksi, enkä oikein jaksais. Diggaan enemmän hardisvehkeiden hands on -fiiliksestä. Ihan pikkuisen meinaa välillä ketuttaa, että vanhan kovon kyykätessä tossa jokunen vuosi sitten, meni kaiken muun lisäksi hyvä nippu softasyntikkaplugareita – muun muassa Mini Moog, Oberheim Ob-Xa sekä toi Miroslav Philharmonik. Vain tosta viimosesta löytyy viel asennuslevyt jostain, noi kaikki muut oli netistä ladattuja, enkä enää muista, millä helvetin koodilla ne vois saada aktivoitua uudelleen käyttöön – siis jos tää koneenraato jaksais niitä viel pyörittää. Sillä budjetilla, mitä menis uuden kotistudion perus-setupin hankkimiseen, sais jo päheän hardisvehkeen, jotain ehtaa analogiaa, joten oon toppuutellut hankintoja viel... ihan niin kuin tässä muka rahaakaan mihinkään uusiin musavehkeisiin olis. Noh, SITTEN kun on, ei jää ainakaan ideoiden puutteesta kiinni se tekeminen – näitä puolijalosteita on tullut hillottua ulkoisella kovolle ja sen verran tanakka arsenaali.
III – Postrock-kehittely (Harmoninen Bb-molli tai jotain)
Joo, harmi, ett nää Logic 9:n kitarasoundit on niin sysipaskat. Tästäkin sais muuten tosi maukkaan postrock-himmelin kehiteltyä. Tätä harmonisessa mollissa vellovaa postrock-kudelmaa ei kestä meikän herkkä taiteilijasielu kovin kauaa kuunnella, kun alkaa jo ihottumaa nousta ihokarvojen lomasta. Autenttiseksi postrock-teemaksi tää menee ehkä hivenen liian nopeassa tempossa – kai tällaisia kudelmia pitäis nysvätä vain jazz-tupakan avulla, mut kun en oo sellaistakaan pahetta enää vuosikymmeniin jaksanut harrastaa. En enää oikein diggaa siitä vetelän flegmaattisesta fiiliksestä, mikä pajanderista tuli, vaik en ees mikään himopössyttelijä koskaan ollutkaan. Musiikin kuuntelemiseen se tietty oli oivallinen “stimulantti” - eihän se varsinaisesti stimuloi, mut musiikista löytää aina uusia nyansseja, kun ganja herkistää aistit äärimmilleen. Oon kuullut, että jotkut miksaajagurutkin vannovat yrtin nimeen just siksi – ei tietenkään täällä Suomessa, koska täällä moinen harrastuneisuus on vieläkin saatanallista itsesaastutusta, josta tulee sokeaksi ja saa känsiä käsiinsä. Luin tossa joku aika sitten mielenkiintoisen kirjan aiheesta – Stephen Grayn kirjoittaman opuksen nimeltä Cannabis and Spirituality. Sen soisi kaikkien kukkahattutätien ja kieltolain nimeen vannovien hihhuleiden lukevan vaikkapa vain yleissivistyksen nimissä. Mut joo, pointtini oli, ett tää toimis ehkä paremmin hitaammalla tempolla – ja tietysti paremmilla ja kuulaamilla, AIDOILLA kitarasoundeilla. Tuplasin ton kitarateemankin vibrafonilla vain siksi, ettei korvat alkais vuotaa niin nopeesti verta.
Sointukierto tässä on kutakuinkin:
Gbmaj7 - Ebsus2 - Fm - Gm - Gbmaj7
Bbmmaj11/Gb - Ebm(add9) - Fm - B - Dm(b5)
Jotkut noist "soinnuista" ovat vain kaksiäänisiä stemmoja, joten tulkinnan varaakin viel jäi, ja esimerkiksi ton ekan soinnun soitin niin, että vasuri veistelee Bb-mollikolmisointua ja oikea soittaa vain bassoon eri äänen. Pikasilmäyksellä toi näyttäis pysyttelevän suht nätisti moodin sisällä:
bVI7 - IVsus2 - v - vi - bVI7
I7add11/bVI - iv(add9) - v - bII - iii
Noh, pientä lipsahtelua näköjään ulos ton G-mollikolmisoinnun kohdalla ja sit ton B-duurikolmisoinnun kohdalla. Tiedä sit, voisko tota G-mollia pitää lainasointuna Bb-duurin puolelta ja sit tota B-duuria vaik napolilaisena sointuna?
Ei oo pahemmin tullut postrock-biisejä plokkailtua, mut sellainen fiilis mulle on tullut ihan kuuntelijana, ett harmoninen molli ei taida olla kovinkaan yleinen “go-to” moodi postrock-piireissä. Joskus vuosina 2009-2013 tuli soitettua tamperelaisen Consciousness Removal Projectin live-kokoonpanossa kiippareita, ja vaik ton pumpun modus operandi olikin lähempänä post-metallia kuin sitä perinteisintä postrockia, niin sen perusteella mitä noista biiseistä viel muistaa, kyl ne taisi enimmäkseen tapailla muissa mollimoodeissa. Erityisellä lämmöllä muistelen erästä keikkaa Lahden legendaarisessa rock-pyhätössä, Torvessa; yleisöä ei ollut vaivautunut paikalle kuin kourallinen, vaikka kyseessä oli jonkinlainen baarifestari-tyyppinen tapahtuma teemalla sludge ja post-metal. En enää muista, minkä niminen se helsinkiläinen kimppabändi oli, mut sen muistan sit sitäkin paremmin, minkälaiset kylmät väreet sinkoili pitkin kroppaa, kun soitimme CRP:n vuonna 2011 omakustanteena julkaistulta “The Last Season”-räiskäleeltä sen avausraitaa “Soil Sacrifice”. Tossa biisissä on aivan huikean kaunis viuluteema sen minimalistisessa, melkein ambient-henkisessä väliosassa – soitin sen tietysti livenä jollain viulumaisella synasoundilla. Tota väliosan surumielistä melodiaa kun siinä veistelin poikain kanssa lauteilla, meinas tulla tippa linssiin – ja nimenomaan sillä hyvällä tavalla! Biisin säveltänyt Antti Loponen on aikamoinen velho loihtimaan syvältä kouraisevan kauniita postimetallibiisejä. Nyt bändistä ei ole vuosiin kuulunut mitään, enkä ole somessakaan kuulostellut asiasta sen enempää, joten en tiedä, onko projekti enää olemassa. On tai ei, noita vanhoja lättyjä kelpaa kuunnella edelleen! Itse jouduin logististen ongelmien vuoksi jättäytymään bändistä pois – ja se kyllä vitutti aika ankarasti. Silloisessa työpaikassani, joka oli sellainen maanpäällinen versio Danten helvetistä, meininki muuttui joskus siinä vuoden 2013 alkupuolella niin kusiseksi, että piti jättää muutenkin soittohommat vähemmälle pitkäksi aikaa. Jälkiviisaana olis tietysti pitänyt mielummin ottaa loparit ja haistattaa firmaa pyörittäneelle narsistiselle sosiopaatille pitkät vitut ja keskittyä sit vaikka soittohommiin.
No mut, eksyinpä taas aiheesta kukkaruukkuun...
Tän klipin syntikkasoundista tulee välittömästi kokovartalo-flashback jonnekin melkein 40 vuoden taa, kun pikkujullina tuli pelattua sillä ensimmäisellä 8-bittisellä Nintendo-konsolilla ekaa Legend of Zeldaa. Aina kun löys sellaisen keijukaislähteen, taustalla soi sellainen uusromanttinen synakilkuttelu JUST tällä soundilla. Tahtilaji on meikän uus lemppari 9/4 ja mausteeksi lisäilin vähän jotain synamattoa. Joo, pelimusiikkina tää idea vois toimia – ei ehkä brutaalin progemetallin väliosana. Noissa uudemissakin Zelda-peleissä soi sellainen heleä kilkuttelu noiden keijukaislähteiden luona, mut soundi on niissä omien muistikuvieni mukaan himppasen modernimpi kuin tuossa aivan ensimmäisessä pelisarjan osassa. Tuollahan se olis hyllyssä GameCubelle uudelleen julkaistuna, joten siitäkin vois ottaa joku kaunis päivä tyypit – pitkästä aikaa! Tota kasibittistä NES-konsolia mulla ei itselläni koskaan kersana ollut, mut serkkupojan luona tuli hakattua noita kahta ensimmäistä Zeldaa, Super Mariota ja Metroidia tatti punaisena. GameCuben ostin joskus 2000-luvun alussa, kun niitä vielä uutena sai. Toi konsoli julkaistiin muutama päivä syyskuun 2001 terroristi-iskun jälkeen, mut jostain syystä se ei oikein pärjännyt Sonylle, ja sen valmistus lopetettiin jo 2007. En tiedä, löytäiskö jostain vielä tollasen uutena. Ehkä, jos tarpeeksi syvältä tonkii noita internetin romubazaareja. Jotkut noista vanhoista klassikkopeleistä ovat ainakin hinnoissaan tuolla keräilijämarkkinoilla. Oma konsoliani en tietenkään myy, koska se vielä toimii ja noita klassikkoja on hauska pelailla aina silloin tällöin.
V – 17/8 kiipparointi konebiitin kera
Tuli sit taas tällainen progetahtilaji ulos Python-koodistani. Ihan hilpeä melodia – sen taustalle syntyi aika intuitiivisesti tollanen rullaava bassline ja nakuttelin lisukkeeksi vielä epäkeskosti groovailevan konerumpubiitin. Eihän tää tahtilaji nyt ees niin paha olekaan: sehän on vain kaks tahtia ihan perusjyystöä ja sit loppuun yks ylimääräinen kahdeksasosanuotti. Tai jos laskis kahdeksasosina niin sit se menis jaotuksella 4+4+4+5. Helppoa? Livenä tällaisten kanssa vois olla vähän haastetta, riippuen tietty miten se riffi kiemurtelee. Tää bassline on viel aika simppeli – tätä kun tarpeeksi monta tuntia louhis menemään, ett synkooppi iskostuu lihasmuistiin, niin kyl tällaista namuttelis iloisesti “Presarilla”. Toisenlaisella synkoopilla tästä tahtilajista sais helposti sellaisen, ett alkais aivoihin sattua. Vanhojen progejäärien, Yes-yhtyeen, biisi “Changes” riffittelee tässä tahtilajissa, mut tosi groovella tatsilla kuitenkin. Myös Björkin “Moon” alkaa tässä tahtilajissa – ja itse asiassa taitaa pysyäkin siinä koko ajan, mut intron jälken ykkönen alkaa karkailla kyl minne sattuu. Astetta helpommin seurattava 17/8-biisi on The National-yhtyeen “I Should Live in Salt”. Sit muikeasti ylinopeudella riffittelevä 17/8-judanssi on myös Dream Theaterin biisi “The Alien”. Noh, mitäpä tahtilajia DT:n jäbät eivät olis kokeilleet! Nää omat ideankehittelyt tässä tahtilajissa lipsahtaa useimmin progen puolelle, mut tästä tuli tällainen utuinen tunnelmapala.
Koitin valkata tuolta Python-arkistostani hieman erilaisia klippejä tästä moodista, en vain niitä klasarihenkisesti jyystäviä proge- tai heviriffejä. Sellaisten kehittelyyn nyt ees mitään Python-koodin apua tarvii... Yritin näistä ideoista lähteä kehittelemään vähän jotain muuta, ja kohtuullisen hyvin kai onnistuinkin. Ei näistä nyt ihan enskana mieleen tuu mikään krapulainen versio Yngwie Malmsteenista. Ens kerralla sit taas vähän eksoottisempaa ja vielä astetta synkempää soundia, kun otan skuupin alle harmonisen mollin 2. moodin – lokrisen luonnollisella kutosella. Adios.
Kommentit
Lähetä kommentti